Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Salpalinjan liepeillä

Lukijakirjoitus pitkään Helsingissä asuneelta Osmo Kimmolta. Hän on paitsi paljon osallistuva Salpalinja-opas myös sotahistoriaharrastaja. Hänen kirjoituksia Salpalinjaan liittyen on tässä blogissa julkaistu aiemmin moneen otteeseen. Tässä jutun alussa tulee annos myös aikalaishistoriaa Miehikkälästä, miltä Salpalinja sotien jälkeen näytti. Ei voi olla lukematta! TA


En muista ensimmäistä havaintoani Salpalinjasta, mutta joskus 1940-luvun puolivälin tienoille se tietysti ajoittuu. Tuota nimeäkään en muista niiltä ajoilta, silloin puhuttiin linjasta ja linjanmäestä. Suur-Miehikkälässä lapsuuteni eläneenä jokainen kirkolla käynti merkitsi linjan läpikulkua mennen tullen, joskus hevoskyydillä, joskus Vuorelan linja-autolla. Tarkkana sai olla, että vauhdissa havaitsi tykkikorsun ampuma-aukon. Panssarikaivannot sen sijaan oli helppo havaita, vaikka ne olivat silloin vielä osin karahkoilla katettuja. Jotenkin ne kiviesteet taisivat kuitenkin tehdä suurimman vaikutuksen.

Vierailijoitten mukana
Kesäisin meillä kävi usein vieraita Länsi-Suomesta ja melkein säännöstään miesväen kesken käytiin ihmettelemässä linjaa – vaiettua salaisuutta – nykyisen Salpalinja-museon maastossa. Korsut olivat silloin lukittuja, mutta jo konekiväärikorsun sisäänmenoaukko jyrkkine portaineen oli elämys.  
Länsisaksalainen Lüdenscheidin yleisurheilujoukkue kävi Miehikkälän Vilkkaan vieraana elokuussa 1963. Meille majoitettiin kaksi miestä joukkueen tukijoukoista. Toimin heidän kuljettajanaan sekä kilpailuissa että Myllylammen lavatansseissa käytäessä. Salpalinjan läpi siis mentiin useampaan kertaan ja se kyllä kiinnosti vieraita, joista toinen oli itärintamalla jäänyt sotavangiksi ja joutunut Siperiaan, mistä hän kuitenkin selvisi takaisin. Silloin toivoin, että tietäisin enemmän Salpalinjasta ja osaisin paremmin saksaa. Valitettavasti tilanne ei ole juuri parantunut. Tiedän kyllä enemmän Salpalinjasta, mutta saksan taidot ovat huvenneet.

Ensimmäiselle vaellukselle
Kesällä 1994 kaikki osui kohdalleen. Silloin järjestettiin ensimmäinen Salpavaellus ja kesälomamme Suur-Miehikkälässä oli samaan aikaan. Ilmoittauduin eteläiselle reitille ja matkaan lähdettiin Salpalinja-museolta. Jo silloin käytettiin heittokuljetuksia, ensiksi Siikasaareen, alkupisteeseen ja sieltä sitten Pihlajaan, mistä ryhmittäin suuntasimme maastoon. Hannu Lavosen varmalla johdolla tutustuimme lukuisiin kohteisiin, aina Säkäjärven tulvitusratkaisua myöten. Vaellusvauhti oli reipas ja muonitus toimi hienosti. Ilta Jermulassa oli elämys kuten myös vaelluksen päätöstilaisuus Salpalinja-museon alaparkkipaikalla, mitä Hannu Ilves 7.1.2017 kirjoituksessaan ansiokkaasti kuvasi.

Retkiä linjalle
Vuosi 1999 oli työyhteisössäni kiireinen, etääntyminen hetkeksi tuntui tarpeelliselta. Korsumatkojen verkkosivuilta löytyi ratkaisu ja niin johtoryhmämme löysi itsensä Salpalinja-museon parkkipaikalta 9.9.1999. Ajoneuvoon Helsingissä noustessaan joukko ei tiennyt muuta kuin lähtö- ja paluuajan, varustuksen ja ylimalkaisen kompassisuunnan – senkin pari laivastossa palvellutta tulkitsi väärin.

Maastovaellus Härkämäelle ja Muhikkoon oli elämys. Kaikki sujui aikataulussa ja huolto toimi. Kritiikkipalaveri grillikodassa Suur-Miehikkälässä viimeisteli seikkailun, minkä sitten uusimme vuosia myöhemmin. Tärkeää oli tietysti se, että ne työhaasteet, joita lähdettiin katsomaan kauempaa, saatiin laadukkaasti ratkaistua. Tuon hyvän kokemuksen myötä olen vuosien mittaan tuonut Salpalinjalle myös muita ryhmiä, joiden toiminnassa olen ollut mukana.

Paperisotaa
2000-luvun alkuvuosina tein vapaaehtoistöitä Sota-arkistossa kunnostaen ja luetteloiden sota-aikana arkistoon toimitettuja eri yksiköiden arkistoja. Melko pian työjonooni ilmaantui runsas metri koteloita, joissa luki SAK. Ensimmäisen avattuani totesin, että edessäni ei ollut Työväen arkiston aineistoa. Taas olin päätynyt Salpalinjan liepeille. SAK tässä tapauksessa tarkoitti ruotsalaisten vapaaehtoisten linnoittajien osastoa. Svenska Arbetskåren aloitti linnoitustyöt uudella pääpuolustuslinjalla 17.4.1940. Vähän mietitytti se, että kotelot sisälsivät pääasiassa suomenkielisiä, armeijakunnan lähettämiä asiakirjoja. Niillekin lukijoita riitti, sillä jo kesällä 1940 valtaosa SAK:n työvoimasta oli suomalaisia ja syyskuusta alkaen kaikki.

Opaskurssille
Talvella 2011 osallistuin Salpavaellus-tapahtuman ja Haminan kansalaisopiston järjestämälle Oppaita Salpalinjalle -peruskurssille, samalle, josta Sami Forsström kirjoitti Salpalinjan saloissa 16.1.2017. Osallistumiseni motiivina oli kiinnostus historiaan, en mitenkään tähdännyt opastoimintaan. Salpa-Jukola tarjosi kuitenkin hyvän mahdollisuuden perehtyä maastossa laitteisiin ja tietysti koetella osaamistaan oppaana. Edessä oli kesän 2011 Salpavaellus.

Käärmeen tekoset
Ensimmäiselle Salpavaellukselle olin osallistunut eteläisellä reitillä, joten nyt luonnollinen valintani osui pohjoiseen. Viime hetkillä käytin opaskurssin tarjoaman mahdollisuuden ja ilmoittauduin reittipäällikölle, Kari Tahvanaiselle. Lähtö vaellukselle oli lauantaina aamulla. Perjantaina iltapuolella Kari soitti ja ehdotti opastustehtävää, koska toinen reittioppaista oli kyyn pureman takia pois pelistä. Näin sovittiin maastoyhteistyöhön luottaen, vaikka reitti oli minulle tuntematon. Karin ja Jorma Mänttärin erinomaisella tuella vaellus sujui hyvin, ja ryhmä oli sunnuntaina ajoissa museomäellä valmiina maanpuolustusjuhlaan.

Lisää seurasi
Vielä samana syksynä 2011 alkoi mittava operaatio – RUK kurssien Salpalinja-opastukset. Kurssista 239 se alkoi.  Ne kaikki, kymmenet kierrokset Ravijoella ja Harjussa, ovat olleet antoisia kokemuksia.
Niin siinä kävi, että Salpalinjan liepeillä kasvaneena olen nyt viime vuosina ollut usein itse linjalla.

OSMO KIMMO

Helsinki

maanantai 16. tammikuuta 2017

Kirje tuleville salpavaeltajille

Tässä lisää lukijakirjoituksia. Sami Forsströmin kuvaus on jossain mielessä hyvin tyypillinen tarina. Kun käy kerran tutustumassa Salpalinjaan, siitä innostuu ja niin kuin Samikin, innostus johtaa jopa oppaaksi saakka. Sami on Salpavaelluksen ja RUK-opastusten yksi kantavista voimista. Kannattaa lukea! TA
Kirje tuleville salpavaeltajille
Ja miksi ei myös nykyisillekin. Olen Sami Forsström, salpavaeltaja, Salpalinja-opas, vaelluksen reittipäällikkö (2013-2014) ja muuten vaan (paikallis)sotahistoriasta kiinnostunut henkilö. Mietin monta vuotta osallistumista Salpavaellukselle, minulla on monia harrastuksia ja niille yhteistä on kesäaika. Suomen kesä on lyhyt ja kaikkea itseään kiinnostavia asioita on tarjolla runsaasti, näin myös minulla.

Olen ollut vuosia tietoinen Salpavaellus-tapahtumasta, samoin olen pitkään suunnitellut osallistumista tapahtumaan. Mutta, koska kiinnostuksen kohteita ja vaihtoehtoja on paljon, kesti kauan, ennen kuin hakeuduin ensimmäiselle Salpavaellukselle. Viimein vuonna 2010 päätin, että nyt on aika kokeilla jotain uutta, ilmoitin itseni ja vanhimman poikani (silloin 15 v.) vaellukselle. Lähdin mukaan avoimin mielin ottamaan vastaan sen mitä tarjolla on.
Ja tarjonta ylitti kaikki odotukseni. Olin jo ehtinyt tutustua vuosien aikana Virolahden Bunkkerimuseoon ja Miehikkälän Salpalinja-museoon sekä lisäksi muutamiin maastokohteisiin, jotka tuttavani olivat ”vahingossa” löytäneet. Jo nämä olivat tehneet minuun suuren vaikutuksen, ajattelin, onpa mahtava rakennelma. Silloin en vielä hahmottanut kokonaisuutta. Kunnes osallistuin Salpavaellukselle, ensimmäisen kerran. Samalle viikonlopulle maassamme sattuu useita kiinnostavia tapahtumia, valinnanvaraa on, mutta joskus kannattaa ehdottomasti poiketa kaavasta ja kokeilla jotain uutta.
Päätin tehdä niin, maksoin osallistumismaksun aikuiselta ja lapselta, jotka tuntuivat siinä vaiheessa hivenen suurelta. Kunnes lauantaiaamuna kesäkuun lopussa suuntasimme matkan kohti Miehikkälää, no joo, olimme varautuneet tulevaan ja olimme majoittuneet noin 15 km päässä Salpavaelluksen lähtöpaikalta, ollaksemme ajoissa aamulla yhdeksältä tapahtuvaan lähtöön.
Saapuessamme lähtöalueelle, saimme todeta, että järjestäjät olivat huolehtineet opastuksesta, pysäköinnistä. ilmoittautumisesta, jne., ei tarvinnut kuin mennä ja olla avoimin mielin. Kaikin puolin vaellus oli miellyttävä kokemus, sisällöstä ei tässä yhteydessä sen enempää, palataan siihen ehkä myöhemmin. Mieleen jäi kuitenkin päällimmäisenä, että tänne pitää palata uudestaan, kokemus oli todella vaikuttava.
Niinpä yllätykseni oli melkoinen, kun loppuvuodesta 2010 Haminan kansalaisopiston kurssitarjonnassa oli kurssi Salpalinja-oppaille. Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, kun ilmoittaudun kurssille. Kevät 2011 meni mielenkiintoisten luentojen (11 kpl) parissa sekä itseopiskelun merkeissä. Kunnes valmistuimme Salpalinja-oppaiksi, tulikasteemme saimme Salpa-Jukolassa viikkoa ennen Juhannusta 2011. Itselleni se oli ensimmäinen Jukola-viesti tapahtumaan osallistuminen, sinällään jo vaikuttavaa, siihen yhdistettynä yleisön alueen sotahistoriaan tutustuttaminen, tietenkin Salpalinjaan. Tehtävää ei myöskään helpottanut se, että vieraista monet olivat tulleet Suomen ulkopuolelta ja opastuksia vedettiin englanniksi ja suomeksi, no tätä olin ennakoinut ja pänttäsin päähäni englanninkieliset vastineet teräsbetonikorsulle, taisteluhaudalle, konekiväärille ja jne. 
Samoissa yhteyksissä oli sovittu, että me tuoreet kurssilaiset voimme osallistua 2011 Salpavaellukselle ns. HPV:nä (Häntäpään Valvojina). Siihen myös itse sitouduin, jo se tuntui todella jännittävältä. Kunnes keskiviikkona, kaksi päivää ennen vaelluksen alkua minuun otettiin yhteyttä ja kysyttiin, josko olisin kiinnostunut lähtemään oppaaksi eteläiselle kahden yön reitille, luvaten toki perehdytyksen reitille. No lienen jossain määrin yllytyshullu, enkä pystynyt kieltäytymäänkään.
Alkoi armoton valmistautuminen, kaivoin käytettävissä olevat dokumentit esiin ja tein itselleni pikaisen käsikirjan reitin kohteista, sain myös vaellusta edeltävänä iltana asiantuntevan perehdytyksen vaelluksen luotto-oppaalta, Raja-Peteltä reittiin. Mikäs siinä, näillä vinkeillä matkaan. Kaiken kaikkiaan kyseinen vaellus sujui hyvin. Tätä käsitystä myös vahvisti se, että minua pyydettiin seuraavakin vuonna vaellukselle oppaaksi. Johon tietysti otin kutsun vastaan. Kuten kaikissa, omaa toimintaa kehittävissä tapahtumissa tapana on, kysyttiin oppailta kehitysehdotuksia vaelluksen reittien suhteen.
Olin jo ensimmäisen vaellukseni jälkeen ajatellut, että tässä olisi sopiva ajanviettotapa lapselle ja hänen luottoaikuiselle, niinpä tein ehdotuksen reitille, joka on suunnattu lapsille ja nuorille huoltajan kanssa. Tuomio vaelluksen johdossa oli ehdoton, tämä pitää toteuttaa ja koska ehdotit, niin sinun tulee se tehdä. Jälleen kerran, koska lienen jossain määrin yllytyshullu, en pystynyt kieltäytymäänkään.
Alkoi taas armoton valmistautuminen, reitin suunnittelu, huollon ja majoituksen järjestäminen tähän auttoi yhteistyö toisen reitin kanssa, yöpyminen oli samassa paikassa. Vaellus 2013 - Laatuaikaa Linjalla, joka oli ensimmäinen lapsille ja nuorille suunnattu reittivaihtoehto täytti odotukset ja oli mielestämme menestys. Sitä ilman muuta seurasi uusinta 2014: Kevyt Korsukierros, osallistujamäärä tuplaantui, mutta perusajatus säilyi, tutustuminen Salpalinjaan hyvässä seurassa ilman kiirettä.

SAMI FORSSTRÖM

Hamina

perjantai 13. tammikuuta 2017

Salpalinja harrastajan silmin

Tässä napakassa, tiivistetyssä lukijakirjoituksessa Seppo Hynninen Imatralta kertoo innostumisestaan ja perehtymisestään Salpalinjaan. Hänellä on myös vankka mielipide Salpalinjan merkityksestä. TA

Ensimmäiset tietoni linnoitteista olivat ranskalaisten Maginot-linja ja saksalaisten Atlantinvalli & Siegfried-linja.

Myöhemmin tuli tietooni, että Suomessakin on linnoitteita ja että niitä löytyy omasta maakunnastakin. Lukiossa piti tehdä äidinkielentunnilla esitelmä jostakin aiheesta. Oman tein Salpalinjasta ja sitä varten hain lähdemateriaalia  Kaakkois-Suomen sotilasläänin esikunnasta.

Naapurin kaverin kanssa teimme retkiä Luumäelle Salpalinjaan ja myöhemmin Salpalinja on tullut tutuksi Virolahdelta Kerimäelle.

Omasta mielestäni on varmaa, että Salpalinja toimi pelotteena, eikä tämän vuoksi vihollinen jatkanut hyökkäystä edemmäs. Toinen vihollista hillinnyt tekijä oli suomalaisten parantunut panssarintorjunta ja saksalaisilta saatu ilmatuki.

Salpalinjan museot tuovat hyvin puolustuslinjaa tunnetuksi. Toinen hyvä tutustumistapa on omatoiminen samoilu metsissä ja korsujen löytäminen.

SEPPO HYNNINEN

Imatra

tiistai 10. tammikuuta 2017

Onko Salpapolku huomisen matkailukohde?

Lukijakirjoitusten satoa lisää. Salpalinjan salat -blogissa on käsitelty paljon myös Salpalinjan matkailumahdollisuuksia. Tässä siitä matkailun kehittämisen ammattilaisen pohdintaa koskien Salpapolku-tuotetta. Äänestä, jos siltä tuntuu, Salpapolkua vuoden retkikohteeksi: http://goexpo.messukeskus.com/messuilla/vuoden-retkikohde-finaali/

Miksi matkailija tulee Kaakkoon? Salpa Forest Trail – Onko se Huomisen matkakohde?

Luonnostaan vahvaa seudun elinkeinojen markkinointia otetaan parhaillaan käytäntöön ja siinä yhteydessä myös matkailua on mahdollista tarkastella uusista näkökulmista. Matkailun palvelujen kehittäminen lähtee asiakkaan maailman ja elämän ymmärtämisestä sekä olemassa olevien ilmiöiden hyödyntämisestä. On pyrittävä tuottamaan kysyntään ratkaisuja. Matkailijat haluavat kokea luontoa, terveyttä, liikuntaa, hyvinvointia, uuden oppimista, mielenrauhaa. Matka on mahdollisuus jopa muutokseen ja ratkaisuja voidaan tarjota erilaisin keinoin. Mitä ratkaisuja Salpapolku voisi tarjota? 

Keitä Salpapolulle tulevat matkailijat ovat?   Heillä on vapaa-aikaa, he haluavat ulkoilla, liikkua tai kuntoilla, ehkä koko perheen kanssa, heillä on tarve etääntyä hetkeksi arjesta, heillä voi olla tarve myös yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen tai luonnon kokemiseen ja tutkimiseen. He voivat tavoitella joko tietoisesti tai tietämättään toiminnallista, sosiaalista tai emotionaalista kokemusta. He voivat tulla oikeastaan mistä tahansa ja olla minkä ikäisiä tahansa; kaupunkilaisia, metropolien asukkaita, pariskuntia, seurueita, koulutettuja, duunareita, humanisteja, tutkijoita, luontoharrastajia, kuntoilijoita, aktiiviliikkujia, kokeilijoita, lajiharrastajia, perheitä, ikääntyviä, harrastajaryhmiä, eläkeläisryhmiä, suomalaisia,  eurooppalaisia, aasialaisia, amerikkalaisia, ja lista on kai loputon. 

Meillä on kuitenkin olemassa heille vain yksi tuote!

Salpapolku kulkee suomalaisessa metsässä ja on historian kyllästämä vaellus- ja retkeilyreitti useine taukopaikkoineen.  Reitti on yhdensuuntainen jolloin pitää palata lähtöpaikkaan samaa reittiä. Reitin taukopaikat ovat eritasoisia ja eri varustuksilla. Reitiltä on mahdollista poiketa tutkimaan maastoa, josta voi löytää myös merkitsemättömiä sotahistorian kohteita, korsuja ja bunkkereita, joihin kulku on omalla vastuulla. Reitillä voi kulkea jalan tai osin maastopyörällä ja kaikille taukopaikoille pääsee myös henkilöautolla. Retkeilykokemus nojaa luontoon, liikkumiseen luonnossa ja sotahistorian kokemiseen sekä asiakkaan omaan vahvaan motivaatioon juuri tätä kohdetta kohtaan. 

 Mitä uutta voidaan tarjota?

Tarjoomaa voidaan yksilöidä kohderyhmittäin sekä myydä matkailijalle sitä mitä hän haluaa ostaa; esimerkiksi luontokokemusta, liikuntakokemusta, ryhmäytymisen kokemusta, historiakokemusta sekä myymällä oheispalveluja. Asiakas saattaisi haluta vuokrata välineitä, tarvita opasta, järjestää yritystapahtuman, osallistua vaellustapahtumaan, osallistua leirille, ruokailla tai valmistaa villiruokaa, saunoa ja/tai uida, istuskella kodassa, kuunnella metsän ääniä, hiihtää, luistella jne. Tarjooman ja palvelujen monipuolisuutta on mahdollista lisätä nykyisestä huomattavasti.

On mentävä asiakkaiden maailmaan, kyllä ne meidät huomaa

Viestinnällä vedotaan kiinnostavaan kokemukseen ja elämykseen kohderyhmän maailmassa.  Matkailija on ensisijaisesti kiinnostunut myös siitä, mitä muut ovat olleet kohteesta mieltä. Meihin on voitava olla yhteydessä helposti ja silloin kun asiakkaalla on siihen tarve, online. Asiakkaan pitää voida myös itse valita, mitä hän ostaa, mikä tarkoittaa, että tarjolla on oltava sekä kokonaisia palvelupaketteja että pilkottuja tuotteita.  Hänen on voitava liikkua eri palveluprosessien välillä sujuvasti. Asiakasta pitää avustaa kokemuksensa muodostamisessa tarjoamalla lisäpalveluja. 

”Salpa Forest Trailin”  rooli asiakkaan arjessa on tarjota vaihtoehto irtautua hetkeksi rutiineista, paikasta ja tuottaa mielihyvää eri tavoilla. Salpapolku lupaa tuottaa asiakkaan toivoman kokemuksen ja mahdollisuuden elämysten kokemiseen, joita karkeasti ottaen on kolmea eri päätyyppiä; luontokokemus, liikunta- ja aktiviteettikokemus sekä historiakokemus. Niitä Salpapolun pitäisi tarjota. 

Me myymme ja asiakas ostaa

Salpapolun Myydään palstalla pitäisi olla tulevaisuudessa tarjolla erilaisia palvelupaketteja, jotka voivat sisältää esimerkiksi koko viikonlopun ohjelman majoituksineen ja ruokailuineen tai muutaman tunnin paketin opastuksineen ja nuotiotulineen. Myytävänä on yksittäisiä tuotekomponentteja, kuten esim. opastusta, retkiä, ruokailua, nuotiokahvit, majoitusta, kuljetusta jne.

Myytävänä on myös tapahtumia, joka voi olla vaellus-, liikunta-, tai kulttuuritapahtuma, tai kursseja, esimerkiksi lintukurssi, valokuvaus-, villiruoka- tai eräruokakurssi. Asiakkaalle voidaan myydä myös yritystapahtuman toteuttaminen, vuokrata välineitä esim. maastopyörän, kävelysauvat tai sukset. Asiakas voisi olla myös yhteistyöyritys, joka hyödyntää Salpapolkua omissa palveluissaan, esimerkiksi hyvinvointiyrityksen tuottamissa luontoavusteisissa green care terapia- ja kokemuspalveluissa.  

Ja aina sama kysymys; tuleeko rahaa?

Raha tulee erilaisista tulolähteistä; palvelupaketeista, yksittäisestä palvelu- ja tuotemyynnistä, tapahtumakävijöistä, kurssimaksuista, välinevuokrauksesta, ja yritysyhteistyön sopimusmaksuista. Tulovirtaa syntyy erikseen museoiden käynti- ja opastusmaksuista ja museokahviloiden myynnistä. Tulovirtaa syntyy matkailijoiden alueelta ostamista palveluista muilta elinkeinonharjoittajilta kuten elintarvikekauppiailta, majoitusyrittäjiltä, tilatuottajilta, käsityöyrittäjiltä, kahviloilta jne. Kiistämätöntä on kuitenkin se, että matkailijat jättävät aina alueelle tuloa käyttämällä alueen palveluja.

Kiinnostaako ketään?

Keskeiset kumppanit ovat varmasti Miehikkälän ja Virolahden kunnat, jotka vastaavat polun ylläpidosta sekä Kymenlaakson virkistysalueyhdistys, joka vastaa osasta Salpapolun taukopaikkojen ylläpidosta yhdistystoimijoiden kanssa. Salpalinja-museo, Bunkkerimuseo sekä Harjun Hovin oppimiskeskus ovat myös keskeisiä Salpapolun kumppaneita ja resursseja. Tärkeän ryhmän kumppanuuksia ja resursseja muodostavat kaikki alueella palveluja tarjoavat yritykset ja toimijat, jotka haluavat olla osa Salapolun palveluverkostoa ja joita tarvitaan kohteen palvelujen rakentamisessa. Matkailuosaamisen, historiaosaamisen ja yritysverkoston resurssit tarvitaan kaikki mukaan täysimääräisesti.

Matkailijallekin on luotava resursseja

Matkailijan näkökulmasta kriittistä on esimerkiksi saavutettavuus ja sujuvat yhteydet julkisella liikenteellä, henkilöautolla, polkupyörällä sekä riittävät opastus ja viitoitus. Reitti on oltava olemassa juuri sellaisena kuin se markkinoinnissa kuvataan, lähtöpaikat ja opastus on nähtävissä maastossa, taukopaikat ovat kunnossa ja hoidettuja, karttaaineisto on ajan tasalla painettuna sekä digitaalisesti verkossa ja mobiilissa.

Markkinoinnin keinovalikoima on otettava laajasti käyttöön, miten ja mistä asiakas löytää kohteen ja voi vertailla muihin samanlaisiin tuotteisiin ja alueen muuhun tarjontaan.   Varauspalvelut on luotava sen vuoksi, että asiakas voi helposti varata ja ostaa palveluja, ja me pystymme selvittämään onnistuiko palvelu.

Kaikkea tätä ja vielä paljon muuta on Huomisen matkakohde ja töihin on ryhdyttävä nyt heti.

TAINI RAJALA
Cursor Oy projektipäällikkö

Kirjoittaja opiskelee Tampereen ammattikorkeakoulun matkailun erikoistumistutkintoa ”Huomisen matkakohde”, jossa hänellä on tutkimus- ja kehittämiskohteena Salpapolun vaellus- ja retkeilyreitti. Kirjoittaja on Cursor Oy:n projektipäällikkö luontomatkailun kehittämishankkeissa ”Matkailun aktivointi Kaakko maaseutualueilla” ja ”Itäisen Suomenlahden vesistömatkailun kehittäminen”. 

lauantai 7. tammikuuta 2017

Ensimmäisellä Salpavaelluksella 1994

Tässä 3.1.2017 blogin lukijoilta pyytämäni yksi muistelus lisää. Sen on kirjoittanut Hannu Ilves Luumäeltä, Salpavaelluksen oppaita edelleen, tuoreeltaan ensimmäisen Salpavaelluksen jälkeen kesällä 1994. On vihdoin aika julkaista tarina. (TA)

Salpalinjaa on tänä kesänä (siis 1994) muistettu monella tapaa, onhan tämän linnoitusmonumentin valmistumisesta kulunut 50 vuotta. Vaikka eihän tämä puolustusjärjestelmä tullut kokonaan valmiiksi ja tuli tarpeettomaksi tunnettujen vaiheitten jälkeen. Siellä se nyt vaan olla jököttää, seuraavat vuosisadat, tai jopa vuosituhannet. Sen verran massiivisia rakenteet ovat, ettei aika niihin hevin pysty. Ainoastaan puusto ja muu pintakasvillisuus ovat maisemoineet alueet, niin ettei kauempaa linnoitusrakenteita juurikaan havaitse.

Yhtenä tapahtumana oli viime perjantaina ja lauantaina paikallisten reserviläisjärjestöjen järjestämä Salpavaellus. Tiedottaminen alkoi noin vuosi sitten, lähinnä alan lehdissä. Oppaitten koulutus oli varhain keväällä. Joukkoa vaellukselle kertyi, oppaat mukaan lukien 232. Käytännössä vaellus tapahtui siten, että kokoontuminen oli Miehikkälän Salpalinja-museolla, jossa joukko jakautui siten, että sata lähti busseilla Virolahden Pihlajaan. Pohjoisen reitin 132 vaeltajaa vietiin busseilla Luumäen Kivijärven kautta Laappaalle Hirvaksen taakse, mistä varsinainen vaellus alkoi.

Meitä luumäkeläisiä oppaita meidän bussissa oli neljä, Hyytiäisen Ismo, Sairasen Jari, Laappaan Mauno, sekä allekirjoittanut, sekä pohjoisen reitin päällikkö, Lahtelan Seppo. Bussit lähtivät porrastetusti liikkeelle, meikäläisen jäädessä viimeiseen autoon. Matkan aikana kerroimme suppeasti Salpalinjan rakentamisen historian, kuten myös alueella olevien neljän kunnan esittelyn.

Ensimmäinen pysähdys oli kuutostien varressa, tulvituspadolla lähellä motellia. Seuraava pysähdys noin kilometri Lappeenrannan suuntaan, Askola korsuilla, jossa oli armeijan järjestämä esittely havainnollistavine tauluineen. Korsut olivat myös valaistut, joten tutustuminen lähti mukavasti käyntiin. Reitti jatkui pikkuteitä Salpalinjaa seuraten, Orkolan-Häkäsen kautta Suoanttilaan Lusikkovuoren luolalle. Vastassa olivat Halmeen Jouko ja Salmen Sulo, joka rakentamiseen osallistuneena kertoili aiheesta. Luola herätti joukossa melkoista ihastelua, mutta aikataulu oli tiukka, joen paikalla ei viivytty sen pitempään.

Hirvaksen takana, mistä varsinainen vaellus alkoi, oli vastassa Lahtelan Seppo ja Lappaan Sulo. Seppo reservin kapteenina esitti miten nykyisessä sodankäynnissä linnoitusta voisi käyttää hyväksi. Laappaan Sulo taas Salpalinjan vaaitustöissä mukana olleena kertoi erinomaisessa esityksessään korsujen sijoittelusta ja muista rakentamisen yksityiskohdista.

Bussi lähti ja tässä jaettiin joukko siten, että yhteen ryhmään tuli reilut kymmenen vaeltajaa. Minulle jäi 11, joista kaksi reipasta naista. Vaelluksen viimeistä edellisenä lähdimme patikoimaan linjaa seuraillen kohti Kirpun kylää. Mikäpä oli kävellessä, kun sää oli mitä parhain, aurinko paistoi ja lämpöäkin oli reilut 20 astetta. Reitti oli merkitty maastoon, joten suurempia suunnistusvaikeuksia ei ollut. Huolto oli järjestetty siten, että saimme lähtiessämme Miehikkälästä eväät aamupäiväksi ja varsinainen lounas oli Hostikalla.

Minulla oli hyvä tuuri siten, että ryhmässäni oli kaksi armeijan palveluksessa olevaa, luutnantti ja kapteeni, jotka olivat apuna yksityiskohtien esittelyssä. Periaate vaelluksessa oli se, että järjestäjä oli merkinnyt kohteet joihin voi tutustua. Korsuja ja muita kohteita välillä oli satoja ja matkaakin kertyi yli 20 kilometriä, ei tämän runsaan vuorokauden aikana kaikkiin yksityiskohtiin voinut paneutua. Vajaan yhdeksän kilometrin patikoinnin jälkeen, iltapäivä oli jo pitkällä, saavuimme Hostikalle, missä Salpamuonan rokka jo varmasti maistui. Huolto pelasi muutenkin, kun punaisenristin ensiapuryhmä seuraili mukana. Vaikka mitään vakavampaa ei koko vaelluksella sattunut, riitti ensiapuväellä töitä, sillä pikku hiertymiä alkoi jo muutamille tulla. Hostikalla on Ylämaan kunnan kunnostamia korsuja ja taisteluhautoja, kuten myös kallioon louhittu luola.

Seuraava etappi Miehikkälään Mustalammen kämpälle oli suunnilleen saman mittainen kuin edellinenkin. Reitti alkoi kylän pihojen kautta Urpalanjoen yli. Tästä reitti jatkui linnoituksen aikaisia teitä kohti Miehikkälää. Korsuja reitillä oli edelleen ja innokkaasti niissä möyrittiinkin. Tällä välillä saimme tutustua sotien kaikkein ikävimpiin puoliin. Heti Hostikan jälkeen, Ylämaan puolella on kaksi venäläisten siviilien hautausmaata, joihin oli haudattu noin 150 siviilivankia, lähinnä vanhuksia ja lapsia. Järjestäjät olivat tuoneet tuoreet kukat molemmille haudoille. Saapuminen kahvitauolle Mustalammen kämpälle tehtiin Sillanpään marssilaulun tahdissa, mikä herätti edellä tulleissa ryhmissä ansaittua huomiota.

Päivän viimeinen etappi Muhikon yöpymispaikalle oli vain noin neljän kilometrin mittainen. Tälle etapille tuli lähes kaikille ryhmille ylimääräinen lisälenkki. Viikolla oli alueella pidetty metsätaitokilpailu ja meidän viitoitukselta oli samanvärisillä nauhoilla ohjattu 90 astetta vikaan! Lyhyen ihmettelyn jälkeen päästiin taas oikealle reitille. Saapuminen Muhikon yöpymispaikalle tapahtui jälleen Sillanpään marssilaulun tahdissa. Nythän se sujui jo hyvin, kun oli jo harjoitusta takana.

Yöpyminen tapahtui armeijan puolijoukkueteltoissa, jotka olivat jo valmiiksi pystytettynä. Ryhmä oli päivän ponnistelujen aikana kasvanut niin yhteen, että oli selvää majoittua samaan telttaan. Ruokailun ja saunomisen, johon kuului uinti viileässä Vaalimaanjoessa, jälkeen alkoi iltaohjelma. Miehikkälässä alkoi nyt lauantaina pelimannipäivät, josta tänne oli tullut pari soittajaa, joista oli apua yhteislaulujen säestäjinä. Laulu kaikui vielä pitkään täysikuun valaisemaan kesäyöhön. Reippaimmat taisivat käydä Myllylammen lavalla, verryttelemässä jäykkyydet jaloista.

Herätys lauantaiaamuna kello 6 armeijan tapaan. Aamupala, teltat kokoon ja taipaleelle. Viimeinen etappi korsumuseolle oli enää noin seitsemän kilometriä. Aikaa oli reilusti, kun juhlallinen loppukatselmus oli kello 11. Merkittävin kohde tällä viimeisellä etapilla oli Hauhian kylässä, Härkämäessä olevat kallioon louhitut, tykki- ja konekivääriasemat. Nämä ovat päällekkäin siten, että  korkeuseroa näillä on yli kymmenen metriä. Vaikuttava paikka tämä Härkämäki. Kohteita oli reitillä edelleen runsaasti ja kun aikaa oli niin niissä myös käytiin loppuun asti. Reitin päällikkö, Lahtelan Seppo vaelsi tämän viimeisen etapin meidän ”parhaassa a-ryhmässä ja viimeisillä luppopaikoilla käydyissä keskusteluissa ilmeni, että näitä vaelluksia tultaisiin myös tulevaisuudessa järjestämään.

Vaelluksen päätös oli todella juhlava. Pohjoisen ja etelän joukot marssivat eri suunnista nelijonoissa Muistoja Pohjolasta tahdissa juhlakentälle. Vastaanottajiin kuului varusmiessoittokunta, pelimannipäivien kuoro ja orkesteri sekä kenraaliluutnantti Gustav Hägglund, joka otti Seppo Pylvänäisen ilmoittamat vaellusjoukot vastaan. Vastauspuheessaan Hägglund mainitsi tämän oleva ensimmäinen kerta, kun hänelle on ilmoitettu joukot, joissa on mukana myös naisia! Tämä ennakoi hänen mukaansa tulevaisuutta, jolloin myös naisilla tulisi mahdollisuus osallistua sotilaspalveluun. Sillanpään marssilaulun tahdissa joukot poistuivat jälleen nelijonossa kentältä. Näin juhlavasti päättyi ensimmäinen Salpavaellus.


HANNU ILVES
Luumäki 

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Liukumiinoja Salpalinjalla

Tässä ensimmäinen eilen pyytämäni muistelus / kokemus Salpalinjalta. Sen on kirjoittanut Hilkka Suoanttila Luumäeltä: 


Ekku oli tullut Helsingistä meille kesänviettoon. Olimme saaneet kesätyöksemme viedä lehmät hakaan joka aamu ja hakea ne sieltä iltaisin. Olin luvannut Ekulle, että jonakin päivänä käymme haassa olevassa luolassa sisällä. Salaperäinen luola oli louhittu sota-aikana ja sillä kerrottiin olevan pituutta sata metriä. Meitä oli varoitettu menemästä luolaan tai tunneliin, kuten sitä silloin kutsuttiin, koska siellä oli kaivoja, joihin saattoi pimeässä pudota.

Luolan mustat suuaukot kallioseinämässä houkuttelivat ja pelottivat. Jo luolan suulla pimeydestä lehahti vastaan viileä kosteus. Ihmettelimme, että jos luola oli vaarallinen meille lapsille, ettei se ollut vaarallinen lehmille. Nehän saattoivat kävellä luolaan sisään ilman mitään esteitä, sillä ovia ei suuaukoissa ollut. Muutaman kerran olimme käyneet huutelemassa lehmiä luolan suulla, kun ne eivät olleet ilmestyneet portille hakijoitaan odottamaan. Luolaan ne menivät helteellä pakoon paarmoja ja kärpäsiä.

Päätimme, että seuraavana sunnuntaina kävisimme luolassa sisällä. Menimme tavallista aikaisemmin hakemaan lehmiä, jotta ennättäisimme käydä luolassa. Juoksuhautojen reunoilla kasvoi metsämansikoita, joita poimimme. Vanhalla tienpohjalla oli mesimarjoja, jotka eivät vielä olleet ihan kypsiä. Oli kaunis kesäinen iltapäivä, kärpäset pörräsivät, perhoset lepattivat ja kimalaiset surrasivat.

Seurasimme juoksuhautaa ja tulimme metsäisen kallion päälle, jonka uumenissa luola oli. Mäen päällä oli syvä louhos, jonka ympärille oli tehty piikkilanka-aita, etteivät lehmät putoa louhokseen ja sieltä luolaan johtavaan aukkoon. Kurkistelimme louhoksen pohjalla olevaa mustaa aukkoa, jonka suojaksi oli tehty puunrungoista harva ritilä.

Kallion päältä näimme, että lehmät olivat niityllä, missä ne käyskentelivät kaikessa rauhassa. Ne eivät ainakaan nyt olleet luolassa. Laskeuduimme rinnettä alas ja punertava graniittinen kallio kohosi edessämme kohtisuorana. Siinä olivat pelottavat ja samalla kertaa puoleensa vetävät mustat suuaukot.
Epäröimme mennä sisään, mutta olimme varmasti päättäneet käydä luolassa, joten päätöksestä nyt auttanut luistaa. Valitsimme keskimmäisen aukon, jota lehmätkin olivat käyttäneet. Menimme varovasti sisään pimeyteen. Olin ottanut mukaan pienen taskulampun. Mutkalle louhittu sorakäytävä muuttui pian tasaiseksi sementtilattiaksi.

Kostea ja viileä pimeys ympäröi meidät. Yritin näyttää taskulampulla valoa, muuta se loi vain himmeän sumuisen kiilan. Sammutin lampun ja olimme ihan hiljaa. Kuului katosta tipahtelevien vesipisaroiden ääni. Kuljimme haparoiden eteenpäin. Silmät alkoivat vähitellen tottua pimeään. Luolan kattoaukko alkoi erottua himmeän vaaleana läiskänä takanurkassa. Sitä olimme äsken katselleet kallion päällä.
       Tämän pitäisi olla sata metriä pitkä, ehdin sanoa, kun Ekku kirkaisi. Ääni kaikui  kimeänä ympäri luolaa.
       Tallasin johonkin inhottavaan pehmeään, yäk. Näytä valoa!
       Ei se ole kuin lehmän sontaa.
       Onko täällä lehmiäkin?
       Ei nyt, mutta ne käyvät helteellä täällä vilvoittelemassa.
       Näkeeks ne pimeässä?
       Ei kai, en tiedä.
       Miten ne sitte osaa kulkea täällä?
       Niillä on vaisto.
       Voiko tänne eksyä?
       Ei, täältä pääsee ulos kolmesta eri aukosta.
Sitten alkoi hirveä jyminä ja kolina. Ekku tarrasi käsivarteeni ja pelästyin itsekin. Tuntui kuin koko luola olisi tärissyt. Kattoaukosta vieri kiviä. Pienimmät kierivät jonkin matkaa pitkin sementtilattiaa. Kattoaukon suunnasta kuului ääniä. Pojat siellä möykkäsivät. Nekin olivat tulleet katsomaan kylän nähtävyyttä.
-        Tää sortuu, Ekku huusi.
-        Eikä sorru. Siellä on poikia ja ne haluavat pelotella meitä.
-        Ollaan ihan hiljaa. Ne tulee tänne.
Sammutin taskulampun ja menimme seinän viereen. Kohta luolan keskimmäisen suuaukon luota alkoi kuulua ääniä. Askeleet rahisivat sorakäytävällä ja pari himmeää lamppua vilkkui poikien kädessä.
       Mikä paikka tää on? joku kysyi.
       Tästä piti tulla sotasairaala.
       Ei täällä ketään ole, joku kuului sanovan.
       Mihin ne likat sitten menivät?
       Ei ne täällä pimeässä ainakaan uskalla olla.
       Tää on muuten hurja paikka. Tää olis varmaan kestänyt pomminkin. Onks täällä aseita tai miinoja?
       Ei täällä mitään sellaista ole eikä ole ollutkaan.
       On ainakin liukumiinoja. Tallasin yhteen. Näytä valoa. Tennari on ihan paskassa.
       Aholan lehmät käyvät täällä.
       Onks täällä lehmiä?
       Voi olla ja vihainen sonnikin!
       Älä, mennään pois.
       Pelottaaks sua?
       Ei mua pelota, mutta kun täällä ei näe mitään. Lamputkin ovat onnettomia tuikkuja.
       Ne lehmät näyttivät olleen pellolla, ei ne täällä ole.
       Olkaa varovaisia, täällä on kaivoja, joihin voi pudota.
       Hei mennään pois.
       Eiks ne lehmät putoa kaivoon?
       Ei ne mahdu, ne ovat niin isoja.
       Tiedätks sä missä ne kaivot ovat?
       Suurin piirtein. Niissä on sementtireunus, johon kompastuu ennen kuin putoaa.
       Hei tässä on yksi.
       Näytä valoa, onks siellä vettä.
       On siellä, mutta se on likaista.
       Joiks ne sotilaat tota vettä?
       Ei kai. Ei ne ehtinyt täällä asua. Niitten piti lähteä sotimaan.
Pojat tulivat lähemmäksi paikkaa, missä seisoimme pimeyden suojassa. Meitä olisi naurattanut niiden puheet ja yritimme olla tirskumatta. Päätimme yllättää heidät, kun he olivat keskittyneet kaivon tutkimiseen. Huusimme yhteen ääneen niin kovaa kuin jaksoimme. Pojat säntäsivät ulos lähimmästä oviaukosta, ja me juoksimme perästä.
Luolan suulla Lumikki katseli meitä hämmästyneenä. Kirkas päivänvalo häikäisi silmiämme ja meitä nauratti. Toiset lehmät märehtivät kauempana. Lumikki oli minun lehmäni. Ihmeissään se nuuhki meitä. Taputtelin sitä.
       Olitko menossa liukumiinoja tekemään?

       Hhmmmuuu, se ynisi.

HILKKA SUOANTTILA
Luumäki

tiistai 3. tammikuuta 2017

Mikä Salpalinjassa kiehtoo, kirjoita ja kerro!

Tämä Salpalinjan salat -blogi, kirjoituspalsta on hehkuttanut Salpalinjaa kohta seitsemän vuoden ajan. Blogiarkisto kertoo, että juttuja on väännetty liki 350 kappaletta. Niistä noin 300 on päähullun, minun tekeleitä. Loput ovat ystävällisten avustajien näkemyksiä. On joukossa myös viime vuosien Salpavaelluksen päättäneiden maanpuolustusjuhlien puheitakin. Yhtä kaikki, asiaa on jos jostakin näkökulmasta. Yhteinen nimittäjä tavalla tai toisella kaikissa on Salpalinja.

Nyt juuri tällä hetkellä yläkerta lyö tyhjää. Sen verran siellä kuitenkin kipinöi, että tuli mieleen, mitä ihmiset mahtavat yleensä Salpalinjasta ajatella? Tietysti tarkoitan niitä, jotka sen jotenkin tuntevat, ovat oppaita, Salpalinja-harrastajia, Salpalinja-toimijoita tai Salpalinjassa vierailleita matkailijoita, joko retkillä museoissa, maastovaelluksilla tai esitelmätilaisuuksissa käyneitä. Myös Salpalinjasta kertovia kirjoja lukeneilla on käsitys itärajamme linnoituksesta.

Mikä Salpalinjassa kiehtoo -kysymys on relevantti, aiheellinen muun muassa siksi, että Salpalinjaan tutustuneita ja siitä jotain tietäviä on paljon. Jos lasketaan Salpalinjan museokävijät yhteen vaikkapa Virolahdelta, Miehikkälästä ja Joensuusta, keskimäärin 30 vuoden ajalta ja yhteensä varovaiset 15 000 / vuosi, niin ollaan jo luvussa 450 000 henkeä. Siihen päälle muuten Salpalinjaan tavalla tai toisella tutustuneet, niin lähellä puolta miljoona ihmistä ollaan! Siinä on puoli miljoonaa erilaista mielikuvaa Salpalinjasta. No, osa noista kävijöistä on tietysti jo tavoittamattomissa.  

Heiltä jotka eivät Salpalinjaa tunne, eivätkä ole siellä koskaan käyneet, on turha tietenkään mitään ajatusta odottaa. Heitä on moninkertainen määrä verrattuna Salpalinjaa tunteviin, siis useita miljoonia suomalaisia. Näin uskallan arvioida. Uskallan myös sanoa sen, että näissä Salpalinjaa tuntemattomissa on vielä huikea mahdollisuus, potentiaali, saada heistä Salpalinja-asiakkaita johonkin tarjolla oleviin tai tarjolle tuleviin Salpalinjan kontaktipintoihin.

Miksikö odotan, että tuo edellä kerrottu suuri enemmistö voisi olla iso potentiaali, jos heille sopiva, kiinnostava tapa tutustua Salpalinjaan löytyisi? Yksinkertaisesti siksi, että Salpalinja aikansa suurimpana suomalaisena rakennustyömaana osaltaan vaikutti meidän kaikkien suomalaisten hyvinvointiin ja kaikkeen siihen hyvään mitä ympärillämme on. Toinen vaihtoehto olisi pahimmillaan ollut eläminen pysähtyneisyyden maailmassa lähes 50 vuotta,  Neuvostoliiton Suomen kansantasavallassa!

Niin tuohon blogiotsikkoon. Mikä sinua Salpalinjassa on viehättänyt, jos on, kiehtonut, jos on, sävähdyttänyt, jos on, ylipäätään kiinnostanut, jos on? Tai mitä muita ajatuksia se on herättänyt, hyvässä tai pahassa, jos on? Mikä Salpalinjan esittely- / tutustumismuoto on ollut mieleinen, jos on? Kirjoita ajatuksesi ylös, lähetä virusvapaana word-liitetiedostona tai sähköpostiviestinä yhteystietoineen sähköpostilla osoitteeseeni terho.ahonen@haminetti.net 

Lupaan lukea ne ja julkaista tässä blogissa, ainakin mielenkiintoisimmat ja hyvän maun rajoissa pysyneet kirjoitukset riippuen tietysti palautteen määrästä. Yksityisten ihmisten nimiä ei pidä kirjoitukseen sisällyttää, niitä en julkaise. Kirjoittajan nimi ja paikkakunta tietenkin mainitaan. Jokaisesta lähetän kirjoittajalleen lyhyen yksityisen palautteen, jos kirjoittaja niin haluaa, sekään ei maksa mitään.

En pety, vaikkei yhtäkään juttua tulisi; sainhan tästä taas yhden blogiaiheen. Kirjoituskilpailu tämä ei ole. Kirjoituksen sopiva pituus on ½ – 1½ sivua, ei sen pitempi tarvitse olla. Sikäli kun julkaisen, varaan mahdollisuuden tarvittaessa hieman puuttua oikeinkirjoitukseen tai muuhun luettavuutta parantaviin seikkoihin. Sopiva kappaleen pituus on 1- 6 tekstiriviä. Minä erotan kappaleet yhdellä tyhjällä rivillä, suosittelen myös sitä. Mitään aikarajaa kirjoitusten lähettämiselle ei ole; luetaan ja julkaistaan niitä ajan kanssa, sitä mukaan kun niitä tulee.

Osallistumispalkinnot! Niitä ei konkreettisina alpakkalusikoina ole eikä tule. Palkinto on jokaiselle kirjoittajalle itselleen taltioitu kokemus, elämys, mahdollisesti kärsimyskin. Jokainen kirjoitus on osaltaan talteen saatua Salpalinja-perintöä, rauhanomaista kokemusta Salpalinjan rakentajien työn merkityksestä jälkipolville.

Jokainen kirjoitus, riippuen tietysti sisällöstä, voi olla myös kunnioitusta sotiemme veteraaneille ja sota-ajan eläneille sukupolville. Ja lähetettynä ja julkaistuna vaikkapa vain tässä blogissa, kirjoitus voi olla lukijalleen oivallinen herätys myös innostua tai innostua lisää Salpalinjasta. Onhan tuossa palkintoa kerrakseen.

Siis, mikä Salpalinjassa kiehtoo, kirjoita ja kerro!

TERHO AHONEN

lauantai 17. joulukuuta 2016

Suomen Salpa –dokumentti osa Suomi 100 -ohjelmaa

Valtioneuvoston kanslia on 16.12.2016 liittänyt hakijan, storyTv Oy,  hankkeen "Suomen Salpa - dokumentti maanpuolustustahdosta" Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden 2017 ohjelmaan.

Valtioneuvoston kanslian ratkaisu perustuu hakemuksessa esitettyyn suunnitelmaan, joka arvioinnin mukaan täyttää Suomi 100 -hankehallituksen asettamat perusedellytykset Suomi 100 -ohjelmalle.

Dokumentin alustava ensi-ilta on 26.11.2017, päivä jolloin Mainilan laukausten ammunnasta on kulunut 78 vuotta ja josta Neuvostoliitto järjesti itselleen muodollisen syyn aloittaa 30.11.1939 talvisota. Heti talvisodan päätyttyä tehtiin päätös itärajan linnoittamisesta. Kyseinen linnoitus sai heinäkuussa 1944 nimen Suomen Salpa.



Katso dokumentin traileri, ensimmäinen ennakkotiedote:


Katso myös, mikä yhteys on Salpalinjalla ja rauhanturvaajilla. Video on myös story Tv Oy:n tuotantoa. Se on syntynyt syksyllä 2016 Suomen Salpa –dokumentin oheistuotteena.


TERHO AHONEN





keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Salpalinja-päätös hetkessä vai osa historian jatkumoa

Salpalinjan rakentamispäätös syntyi nopeasti yhdeksän päivää talvisodan jälkeen 22.3.1940. Päätöksen teki ylipäällikkö, silloinen sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim. Siihen saakka kansakunnan suurin yksittäinen rakennushanke oli ulospäin näyttäen yhden miehen päätös.

Nyky-yhteiskunnassa ilman ympäristövaikutusten arviointeja ja suunnitelmien kymmeniä lausuntokierroksia vastaava ei olisi mahdollista. Sotatila tietenkin oikoo byrokratiaa nykyisinkin.

Edellisestä selvästä faktasta huolimatta voi olla paikallaan hieman pohtia, miksi Suomen itärajan linnoittamispäätös näyttää syntyneen helposti ja nopeasti.

Ehkä on lähdettävä hakemaan Salpalinjan siemeniä kaukaa Suomen tai oikeammin Ruotsi-Suomen varhemmasta historiasta. Viipurinlinna perustettiin vuonna 1293 tuhotun karjalaista kauppapaikkaa suojanneen linnoituksen paikalle, ensimmäiset rakenteet ajoittuvat 1100-1200-luvuille. Savonlinnassa sijaitseva Olavinlinna valmistui 1400-luvun lopulla. Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen alettiin rakentamaan linnoituksia Lappeenrantaan ja Haminaan.

Venäläisen kenraali Aleksander Suvorovin 1790-luvulla rakentama Kaakkois-Suomen linnoitusketju ja ensimmäisen maailmansodan aikainen  (1914-17) venäläisten rakentama ja rakennuttama laaja linnoitushanke Suomessa useine linjoineen puolustivat Venäjää lännen uhkalta. Viime mainittu oli tehty erityisesti Saksan hyökkäyksen pelossa. Linnoitukset kehittyivät aina kulloisia ajan tarpeita vastaavaksi.

Tuota linnoitushistoriaa vasten ei ole kaukaa haettu, että 1917 itsenäistynyt Suomi alkoi vapaussodan jälkeen turvaamaan puolustusta erityisesti Karjalan kannaksen suunnassa linnoittamalla. Sitä kauttahan on kautta aikain marssittu vuoroin itään ja länteen. Talvisodan aikana Mannerheim-linjan nimen saanutta linnoitusta rakennettiin useassa vaiheessa 1920-30 –luvuilla.

Mutta asian ytimeen. Salpalinjan syntyjä syviä voidaan mennä hakemaan vaikkapa syyskuusta 1939, kun everstiluutnantti Valo Nihtilä suunnitteli linnoitteita kaakkoiseen Suomeen. Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9.1939 ja Neuvostoliitto kohta perässä. Nihtilä esitti muun muassa Kymijoen ja Väliväylän linnoittamista. Se olisi kyllä vaatinut selitystä kansalle, kun raja oli  sentään Rajajoella saakka kannaksen suunnassa, siis hirvittävän kaukana, eikä NL:n ja Suomen välisestä sodasta ollut “tietoakaan”. No jo joulukuussa 1939 tulivat päätökset linnoittamistöiden aloittamisesta Kymijoella, kuten myös Luumäen linjalla.

Talvisota ja taistelukokemukset Mannerheim-linjassa loivat ylipäällikölle uskon, että linnoittaminen on pienen maan ja pienen armeijan välttämättömyys ylivoimaista vihollista vastaan. Helmikuulle 1940 tultaessa Puna-armeija jauhoi Mannerheim-linjaa tykistöllään, jolla ammuksia riitti ja vastaavasti Suomen tykistö ei ammuspulassa pystynyt vastatulitoiminnalla vihollistykistön toimintaa juurikaan vaikeuttamaan.

10.2.1940 ylipäällikkö, hänen lähimmät upseerinsa sekä pääministeri Risto Ryti ja ulkoministeri Väinö Tanner pitivät palaveria talvisodan tilanteesta ja siitä ulospääsystä Otavan opistolla.  Tästä kerrotaan filosofian tohtori Vesa Määtän kirjassa K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa, Gummerus 2015.

Tanner esitti tilaisuudessa ohjelman, jonka Ryti oli mitä ilmeisemmin hyväksynyt. Sen ensisijainen tavoite oli pyrkiä rauhaan, oli muitakin kohtia, mutta tuo oli tärkein.

Puolustusneuvosto kokoontui samana päivänä ja asettui Tannerin ohjelman kanssa samoille linjoille.  Edellä mainittua kokousta selostaessaan Vesa Määttä toteaa Tannerin olleen ilahtunut, kun sotilasjohto  kannatti rauhaa uhrauksienkin hinnalla.

“Puolustusneuvosto esitti myös toivomuksia sodan jälkeisen maanpuolustuksen vahvistamisesta. Sen puitteissa tulisi ainakin saada aikaiseksi vahvat Maginot-linjaan vertautuvat puolustusasemat.”

Tämän jälkeen juna kulki omalla voimallaan ja päädyttiin Moskovan rauhaan. Suomen armeijan tuli vetäytyä nopeasti kauas taakse taistelulinjoista piirretyn uuden rajan taakse.

Mannerheim ja varmaan myös valtiojohto tajusivat, että länsivaltojen peliin puuttumisen pelossa Stalin taipui rauhaan vain väliaikaisesti, koska sodan tavoitteet jäivät Neuvostoliitolta  saavuttamatta.

Uusi hyökkäys voisi alkaa hyvinkin pian. Sitä varten piti valmistautua ja siksi 22.3.1940 Inkilän kartanossa Juvalla syntyi Marskin päätös Klamila-Luumäki –linjan linnoittamisesta, joka sunnittelun kuluessa jalostui koko itärajan linnoittamiseksi. Päätöksen tekoa melko varmasti edisti reilu kuukausi aiemmin käyty edellä kerrottu keskustelu ja puolustusneuvoston vihreä valo linnoittamiselle. Ja siitä se homma sitten lähti niin, että toukokuun puolivälissä kahdessa kuukaudessa tehty itärajan linnoitussuunnitelma tuli valtioneuvoston hyväksymäksi.

Linnoittamispäätöksellä oli osuvia seurauksia. Se tarjosi kohteen evakkojen työllistämiseen. Linnoittaminen jatkoi talvisodassa esiin tullutta kansakunnan yhtenäisyyttä. Se näkyi koko välirauhan ajan; Suomelle välirauha oli intensiivistä puolustusvalmistelua, ei pelkästään linnoittamista. Talvisota oli osoittanut konkreettisesti, mikä meitä idästä uhkaa.

Stalinin taipuminen rauhaan tilanteessa, jossa läpimurto Kannaksella oli vain päivistä kiinni, antoi Suomelle tuiki tärkeän valmistautumisajan mahdolliseen uuteen Neuvostoliiton hyökkäykseen ja näytön paikan, että meitä ei helpolla oteta. Revanssiin tarjoutuikin tilaisuus Saksan rinnalla. Vaihtoehtoja ei paljon ollut. Neuvostoliitto halusi miehittää Suomen, Saksalla sellaista tavoitetta ei ollut. Oli valittava.

Niin, olisi sotahistorian asiantuntijoilta kiva kuulla kommentteja siitä, oliko Salpalinjan rakentaminen spontaania tilanteen mukaista linnoittamista vai oliko se johdonmukaista seurausta vanhan vuosisataisen linnoittamiskulttuurin jatkeena; menettely oli olemassa, piti päättää vain tekemisen hetki? Mikä on se yksiselitteinen päivä, jolloin Salpalinjan rakentamisesta tehtiin päätös? Onko se 22.3.1940?

TERHO AHONEN


torstai 1. joulukuuta 2016

Ruotsalaiset linnoittajat Suomessa poikkeuksellinen ilmiö

Salpalinjan rakentamista kevätkesästä 1940 aloittamassa ollut Svenska Arbetskåren i Finland (SAK), vapaaehtoiset linnoittajat Suomessa, on poikkeuksellinen ilmiö maailmassa.

Näin sanoi asiaa tutkinut, viestintäalalta eläkkeellä oleva helsinkiläinen Håkan Nylund Miehikkälässä 30.11.2016 Salpalinjan Perinneyhdistyksen syyskokouksessa pitämänsä esitelmän alussa.

- En ole löytänyt mistään vastaavaa, että vapaaehtoiset siviilit lähtevät toiseen maahan linnoitustöihin, Nylund sanoi.

Ruotsalaisten vapaaehtoisten toiminta Suomessa jäi lopulta varsin lyhyeksi, pääosan osalta vain huhti - kesäkuuhun 1940. Aineellinen apu, koneet, kalusto ja raha, oli jo huomattava. Sen sijaan Ruotsin apu moraalisesti ja henkisesti oli Nylundin mukaan joka tapauksessa merkittävä.

Nylund sanoi yleisen mielipiteen olleen Ruotsissa talvisodan alettua Suomen puolella. Maassa oltiin suuttuneita Neuvostoliiton hyökkäyksestä Suomeen.  ”Suomen asia on meidän asiamme” – ajatus tuli esille monissa ruotsalaisten järjestämissä soihtukulkueissa ja tilaisuuksissa, joissa vastustettiin Neuvostoliiton vihamielisyyttä Suomea kohtaan.

Ruotsin oli tarkoitus auttaa Suomea myös sotilaallisesti. Tästä oli erilaisia suunnitelmia Suomen sotilasjohdon kanssa. Ruotsin hallitus pelkäsi paitsi Neuvosto-Venäjää myös Saksaa. Ranskan ja Britannian joukkojen tuloa Suomen avuksi Ruotsin kautta vieroksuttiin pelosta ottaa haltuun Ruotsin malmikentät; vain pieni osa joukoista olisi tullut Suomen avuksi.

Ruotsi julistautui ei sotaa käyväksi maaksi. Ja se johti siihen, että se ei lähettäisi sotilasjoukkoja Suomeen. Näin kuitenkin tapahtui aivan talvisodan lopussa, kun lähes 9 000 ruotsalaista sotilasta Suomen saapui ja myös ilmavoimien kalustoa.

Nylyndin mukaan yksi selitys Ruotsin puolustusavun kieltämiseen oli sen oman armeijan surkea tila. Ruotsissa oli 1920-30 –luvuilla vallalla sama käsitys kuin vähän Suomessakin, että uskottiin pysyvään maailmanrauhaan! Armeijan koulutus oli huonoa ja kaluston hankintoja laiminlyötiin. Näin ollen Ruotsin asejoukkojen apu ei olisi ollut kovinkaan merkittävä Suomelle.

Mutta sen sijaan vapaaehtoisten linnoittajien lähettämiseen suhtauduttiin suopeasti. Tavoitehan oli saada noin 10 000 linnoittajaa Suomeen. Lopulta runsaat 900 miestä ehti Suomeen, ennen kuin Saksa miehitti Tanskan ja Norjan ja tilanne näin muuttui huhtikuussa 1940.

Esitelmoitsijä piti ylimitoitettuna ruotsalaisten tavoitetta saada vapaaehtoista työvoimaa aiottua määrää Suomeen. Vastaavasti suomalaisilla oli ylimitoitettuja odotuksia siitä, mitä ruotsalaiset vapaaehtoiset saisivat aikaan. Varsinkin, kun ruotsalaisen etujoukon tultua Suomeen ne odottivat Kotkassa kuukauden verran aika lailla toimettomina (tekivät kyllä töitä Kymijoki-linjalla)  suunnitelmien valmistumista tulevalla Salpalinjalla.

Tarkemmin Håkan Nylundin esitelmän sisältöön pääsee tutustumaan Salpalinjan Perinneyhdistyksen kevättalvella 2017 julkaistavassa artikkelikokoelmassa Salpalinja – Itsenäisyyden monumentti. Kirjan sisältö on kasassa ja teos on taittovaiheessa.

Tässä blogissa olen kirjoittanut SAK:sta ainakin tuon linkin verran:
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2010/04/tyovoimaa-kalustoa-ja-rahaa-ruotsista.html

TERHO AHONEN

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Käsiporalla reikää kiveen 10-20 cm tunnissa ja enemmänkin?

Salpalinjan rakentamisessa käsiporausta käytettiin enimmäkseen estekivien kiilareikien tekemiseen. Paineilmaporakoneilla näkee näitä reikiä myös tehdyn, mutta todennäköisesti käsiporin selvästi enemmän. Tämä yksinkertaisesti siitä syystä, että poraustarvetta on Salpalinjassa ollut enemmän, mihin konekapasiteetti on riittänyt. Käsiporaus on linnoitustyövaiheista parhaiten soveltunut juuri estekivien lohkomisessa kiilareikien tekoon.

Salpalinja-kirjallisuudesta ei ole ainakaan minun silmiini osunut tietoja käsiporauksesta, ei sen paremmin menetelmästä kuin tehostakaan. Itselläni jonkinlainen käsitys kiviporauksesta on, kun pappavainaa joskus lapsuudessani kilkutti reikiä peltokiviin ja minä olin ainakin katsomassa hidasta touhua, ellen jopa ollut poranpitäjänäkin.

Salpalinja-opas Hannu Lavonen on onnistunut hankkimaan E. Hanellin kirjoittaman ja vuonna 1923 julkaistun Hävitystyöt-kirjan. Se on Puolustusministeriön taisteluvälineosaston julkaisu. Hannu lähetti minulle otteen kirjasta koskien kallion louhimista. Käsiporauksen osalta voi melkoisella varmuudella sanoa, että ohjeet ovat olleet toimivia myös Salpalinjan rakentamisen aikana.

Lainaan suoraan kirjan tekstiä. Otsikon Kallion louhiminen alla lukee tarkalleen näin:

”Tämän laatuisissa töissä on pääasia saada kalliosta irti kappaleita, jotka sitten miesvoimalla voidaan siirtää pois paikalta. Tähän tarkoitukseen käytetään parhaiten porareikiin sijoitettuja pieniä panoksia. Meillä eniten käytetyt kiviporat ovat läpimitaltaan 18 – 35 mm. Porareijän suuruutta määrättäessä on otettava huomioon panoksen suuruus.

Porareijän valmistamiseen tarvitaan kaksi miestä. Toinen lyö moukarilla poraan ja toinen johtaa (”syöttää”) poraa nostaen sitä hiukan joka iskun jälkeen ja samalla kiertäen sitä noin 1/6 – 1/8 kierrosta. Työ aletaan kevyellä moukarilla ja lyhyellä poralla. Kun on päästy syvemmälle, käytetään yhä pitempiä poria ja raskaampaa moukaria. Poran kulumisen estämiseksi kaadetaan porareikään vettä. Jottei poraa pitelevän miehen silmille räiskyisi vettä, on poranreijän suulle poran ympärille käärittävä riepuja tai kuusen havuista tehty rengas.

Porareikään muodostunut kivijauhe on aika ajoin poistettava ja tehdään tämä mukavimmin viistoon leikatun kaasuputken avulla. Myöskin voidaan jauhe poistaa veden ja puukepin avulla siten, että porareikään kaadetaan vettä, jonka jälkeen siihen pistetään keppi, joka nopealla liikkeellä vedetään ulos, jolloin vesi ja siihen sekoittunut kivijauho poistuvat reijästä.

Kuluneet porat ovat teroitettavat ja uudelleen karaistavat. Siksi täytyy suurempia poraustöitä suoritettaessa olla käytettävänä kenttäahjo tarpeellisine välineineen.

Kovaan kallioon poraa kaksi miestä 1 tunnissa 30 mm reijän noin 10 cm syvyydelle, pehmeässä kivessä noin 20 cm syvyydelle. Suurin porareijän syvyys kenttäoloissa on noin 75 cm.”

Tuo viimeinen lainattu kappale kertoo paljon. Eli estekivien yhden keskimäärin 10 sentin syvyisen kiilaporauksen tekoon kovaan kiveen on kahdelta mieheltä mennyt tunti aikaa. Riippuen reikien tiheydestä, läpimitasta ja syvyydestä  sekä kiven korkeudesta kiilaporauksia on estekiveä kohti ehkä 5-8, jopa kymmenenkin kappaletta. Yhden estekiven irrottamiseen tarvittavien kiilareikien poraamiseen meni siis karkeasti sanoen kaksi miestyöpäivää! Oma arvioni on, että porausnopeus ei välttämättä paljon muutu sen mukaan, onko poran paksuus 18 mm tai 30 mm. (Asiantuntijat korjatkaa, jos olen väärässä.)

Salpalinjassa kalliosta louhittuja ja paloiteltuja estekiviä on 350 000 – 400 000 kappaletta!

Huh huh!

JK: Facebookin Salpavaeltajat ryhmässä www.facebook.com/groups/127742510603002/
Harri Ukkonen toi ansiokkaasti esiin hieman kehittyneempää käsiporaustietoutta vuodelta 1939. Jos olet kirjautunut facebookin, käy lukemassa sieltä. Suurin ero on poraustuotoksessa. Vuoden 1939 kirjassa yksi mies tekisi 25 millin reikää graniittiin 40 cm tunnissa. Se on nelinkertainen määrä vuoden 1923 tehoon! Suuntaa nämä oopukset joka tapauksessa antavat; kivipora ei painu kiveen kuin kuuma naskali voihin!

JK. Laitetaanpa vielä yksi taulukko käsiporauksen tehosta, teksti on kirjasta:

Maatalouden räjäytystyöt
Harno - Pakkanen

Pellervo-Seura
v 1946 Yhteispaino Osakeyhtiö Helsinki



JK Vielä tuli uusi tieto tänään 9.1.2017. Hannu Lavonen jututti 1940-luvun lopulla maantietöissä ollutta kivimiestä Miehikkälässä. Häneltä Hannu sai ratkaisun, miten käsiporauksessa käytetty vesi pysyi talvella sulana. Vastaus oli yksinkertainen: "Haettiin kaupasta suolaa". Se liukeni veteen pakkasella ja vesi säilyi juoksevana. Kahden miehen poraussaavutus noin 20 millin reiänteossa oli tuolloin noin neljä metriä, kaksi metriä mieheen päivässä! Se on linjassa edellä olevan taulukon kanssa.

TERHO AHONEN

Tässä muutama kuva kiilaporauksista, jokaisen estekiven yhdestä kulmasta nämä löytyvät, reikien väli, syvyys ja läpimitta vaihtelevat. Kuva myös kivikiiloista valmiina tiukattaviksi. Klikkaa kuvia isommaksi.