Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Linnoiteretkellä Etelä-Saimaan saarissa

Salpalinjan Oppaat ry:n 11.3.2017 järjestämä retki jäsenilleen Etelä-Saimaan kahdelle saarelle, Ruohosaareen ja Naurissaareen oli avartava, sanan varsinaisessa merkityksessä. Salpalinjan korsut mantereella ovat metsittyneet ampuma-alojaan myöten ja niistä ei helpolla synny kuvaa, miten niissä olisi taisteltu. Järvialueella tilanne on erilainen. Ja siitä edellä mainittu kohde antoi erittäin selkeän esimerkin.

Ensin on otettava esiin Lappeenrannan näkövinkkelistä raskas fakta. Jos Salpalinjaa vastaan olisi hyökätty ja jos vihollista ei olisi saatu pysäytettyä viivytysasemissa kaupungin itä- ja eteläpuolella, olisi taistelu pääasemassa merkinnyt kaupungin tuhoutumista. Salpalinjan pääasemahan on rakennettu Lappeenrannan kaupungin länsi- ja pohjoispuolelle puolustuksellisesti edullisiin asemiin ja maastonkohtiin, paljolti Saimaan saariin.

Kaupunkialueen kautta hyökkäämään joutunut vihollinen olisi saanut vastaansa puolustajan kaiken tykistön tulen. Siinä tulimeressä, mukaan lukien palamaan syttyneet rakennukset, ei hyökkäysmotivaatio varmasti olisi ollut henkeä nostattava, ei edes ”takavarmistuksessa” olleille politrukeillekaan!

Skinnarilan Kotaniemen ja Voisalmen välisen Sunisenselän sulkevat luonnollisella tavalla Ruohossaari ja Naurissaari. Niiden edessä vihollisen tulosuuntaan on paikoin kahden kilometrin jopa ylikin syvyinen avoin vesialue, siis esteetön tähystys ja ampuma-ala. Ja se on otettu huomioon linnoittamisessa; niin Kotaniemessä kuin molemmissa saarissa on kantalinnoitetut tykistön tulenjohtoasemat.

Voin vain kuvitella ao. paikoissa taistelutilanteessa tykistön tulenjohtajien toimintamahdollisuuksia, jotka ovat puitteiltaan lähes rannikkotykistön kaltaisia, oli sitten Saimaa sula tai jäässä. Mieleen tulee jopa Virolahden ja Kotkan rannikkostykistön murhaava tuli Neuvostoliiton harhautushyökkäyksen torjunnassa Suomenlahdella talvisodan lopussa maaliskuun alussa 1940.

Kotaniemessä kenttätykkiasema (monttu kaivettu/ louhittu) ja Ruohosaaren kantalinnoitettu tykkiasema olisivat sivusta- ja ristitulellaan vesittäneet vihollisen raskaan kaluston  taistelumotivaatiota Ruohosaaren rannan tuntumassa.

Samaa olisi tehnyt Ruohosaaren itäisin tykkiasema (jos olisi saatu panssariluukkukehikko ajoissa paikalle) ja Naurissaaren läntinen pst-tykki kaksoisasekorsusta. Ja taas Naurissaaren itäinen pst-tykkikorsu olisi pitänyt huolen saaren ja Tyysternimen kärjen sekä saaren ja Voisalmen välisistä  salmista ampumasektoriin edenneelle viholliselle. Voisalmen puolelta olisi suorasuuntaustulta saatu avuksi kenttälinnoitteista.

Jalkaväen osalta konekiväärit olisivat esteettömällä sivusta- ja ristitulellaan pitäneet sangen uskottavasti niiden ampumasektoriin saakka selvinneet viholliset vaarattomina koko puhutulla vesialueella.

Minusta juuri tällä retkikohteella kaikkein yksinkertaisimmillaan tulee Salpalinjan taistelutaktiikka pääasemassa esiin. Se on vahva tykistön käyttö vihollisen hyökkäysryhmityksestä lähtien ja sen jälkeen kanta- ja kenttälinnoitteista sivustatuli tekee hyökkääjien loppuosasta selvää. Aivan sama pätee myös maa-alueilla. Siellä vaan maastonmuodot ja metsäpeitteisys hämärtävät kuvaa kokonaisuudesta.

Puna-armeijan taistelutaktiikka talvisodassa suosi laajoja aukeita ja panssarikelpoisia hyökkäysuria; ahtaista kapeikoista valtavat hyökkäysmassat eivät olisi kertakaikkiaan mahtuneet kulkemaan, niin että voimasta olisi ollut hyötyä. Ainakin Sunisenselällä voisin kuvitella, että Stalinin sotajohtajatkaan eivät olisi olleet niin hulluja, että olisivat lähettäneet joukkojaan lähes varmaan surman suuhun? Toisin sanoen Saimaan saarten selkeä puolustustaktiikka olisi ohjannut hyökkäyksen vähemmän vaarallisille urille tai johtanut siihen, mihin Salpalinja kokonaisuudessaan päätyi; sitä vastaan ei hyökätty!

Ja lopuksi vielä yksi ihmetyksen aihe viikon takaisesta retkestä. Kun Salpalinja on huikea voiman- ja rakentamisen työnäyttö jo maayhteyksienkin varassa, niin se on sitä vieläkin enemmän saarissa. Nimittäin siellä ei ole tingitty mistään siksi, että materiaalin, koneiden ja linnoittajien kuljetus saariin vaati tuon ajan kalustolla varsinkin sulanveden ja kelirikon aikana melkoisia ponnistuksia!

Mutta hyvät ihmiset, älkää menkö heikoille jäille!
Tässä muuten elävää kuva by storyTV Oy: https://youtu.be/g69i46DtUSw

Naurissaaren itäisemmän kaksoisasekorsun kk-ampuma-aukon näkymä Voisalmeen. Vastarannalta olisi tullut ristitulta Naurissaaren suuntaan. Klikkaa kuvaa isommaksi.


TERHO AHONEN




perjantai 10. maaliskuuta 2017

Vetovoimaa avuksi Salpalinjan vetovoimalle

Salpalinjan tunnettavuuden pikkuhiljaa lisäännyttyä voisi kuvitella myös sen matkailullisen vetovoiman kasvaneen. Näin ei välttämättä ole ainakaan vielä käynyt. Salpalinjaa on esitelty yleisölle esimerkiksi Virolahdella vuodesta 1980 ja Miehikkälässä 1987 lähtien omissa teemamuseoissaan. Silti kävijämäärät eivät alkuvuosien tasosta ole juurikaan muuttuneet.

Tietysti ensimmäisten esittelyvuosien suurryhmä, sotiemme veteraanit, on linnoituksen nähnyt. Veteraanien jättämä kävijöiden aukko on korvautunut uudella sukupolvella. Sikäli on saatu uutta asiakaskuntaa, mutta mitään oleellista nytkähdystä ylöspäin kävijämäärissä ei ole tapahtunut.

Kaakonkulmalla on vannottu elinkeinona Salpalinjan nimeen siis kohta 40 vuotta ja yhä niin tehdään, onneksi! Onneksi siksi, että työ on pahasti kesken!

Miehikkälä on parhaillaan hakemassa palkkalistoilleen markkinointi- ja myyntitykkiä kunnan matkailupalveluiden myymiseksi. Ihan kuin kaikki aloitettaisiin alusta! Nimittäin hyvä kysymys on, mitä aletaan myymään? Onko Miehikkälässä tai Virolahdella valmiita vetovoimaisia Salpalinjaan liittyviä matkailupaketteja, sellaisia joilla on kävijämäärien kautta myös yhteiskuntataloudellista merkitystä? Kysyn siksi, kun en osaa itse vastata, mitä ne tuotteet ovat.

Onkohan niin, että Salpalinjan vetovoima ei ole riittänyt perusmuseoita kummempaan kaupalliseen toimintaan. Ja se ei ole paljon. Jos museoon myydään vaikkapa 5000 kappaletta kahdeksan euron pääsylippua vuodessa, on brutto 40 000 euroa. Montakohan ympärivuotista täyspalkkaista ihmistä sillä palkataan?

Kyllä juttu on niin, että ollakseen elinkeinollisesti merkittävä, Salpalinjan tulee moninkertaistaa kävijämääränsä ja vähintään kymmenkertaistaa ”pääsylipun” hintansa. Se tarkoittaa, että museolipun lisäksi pitää olla muuta myytävää: ruokaa, juomaa, majoitusta, muistoesineitä, mutta myös toimivaa ohjelmaa ainakin päiväksi, mielummin kahdeksi ja ennen kaikkea myös katetta.

Jonkin verran Salpalinjassa sisällä olleena ja pienessä mitassa Salpalinja-ohjelmaa järjestäneenä tiedän, että ainekset kannattavalle toiminnalle ovat olemassa ja että siitä maksaneet ovat myös hyvin tyytyväisiä saamalleen vastineelle. Nykyisellä vetovoimalla näitä hyvin maksavia ryhmiä saadaan tänne periferiaan valitettavan harvoin. Osaavasta opastuksesta ei ole puutetta. Siitä esimerkiksi Salpavaellus-tapahtuma on pitänyt hyvin huolen.

Se mitä tässä yritän sanoa, niin pahalta kuin se minusta tuntuukin, Salpalinjan vetovoima ei yksin riitä matkailuelinkeinon pyörittämiseen Kaakonkulmalla, Haminan itäpuolella! Tarvitaan seudullista lisävetovoimaa. Tiedän, Etelä-Kymenlaakson kehittämisyhtiö Cursorin matkailuihmiset ovat tätä yrittäneet tehdä ja jopa puhuneetkin kauniisti Salpalinjan puolesta. Konkreettista matkailutarjontaa Haminan itäpuolelle ei kuitenkaan merkittävässä mitassa ole saatu aikaan. Arktika on sentään jotain, mutta sekin on ajallisesti hyvin rajattu.

Pitäisiköhän ottaa lusikka kauniiseen käteen ja saada matkailijat tulemaan ensiksi vaikka Haminaan saakka. Mutta onko Haminallakaan siihen vetovoimaa? No Tattoo-viikolla joka toinen vuosi on, muulloin ei juurikaan. Jos väen saisi tulemaan Haminaan, niin siitä ei olisi enää mahdoton tehtävä saada heitä kammettua myös muutama kymmenen kilometriä idemmäs, aina Vaalimaan kauppakyliin saakka (sitten kun joskus pystyssä ovat).

Salpalinja voisi hyvinkin olla merkittävä lisäarvo saada ihmisiä Haminaan! Eli Haminan nykyinen vetovoima plus tarvittava kaupungin lisävetovoima (mitähän se olisi) plus Salpalinjan vetovoima voisivat yhdessä olla vetovoimien summa, jolla väki ja eurot liikahtaisivat kaakonkulmalle!

Siis Haminan vetovoiman vahvistaminen ja matkailupakettien rakentaminen vaikkapa Kyminlinnasta Haminan valleille ja kaupungin maanpuolustushistoriaan ja siitä edelleen Salpalinjalle voisi olla mahdollista. Ja se voisi onnistua saman linnoitusteeman sisällä. Vain mielikuvitus on rajana tehdä reissusta herkullinen, ohjelmaltaan monipuolinen, antoisa ja ikimuistoinen. Kaikki saisivat osansa ja Salpalinjan kävijämäärät monikymmenkertaistuisivat ja kauppa kävisi!

Mutta kuka tähän nyt uskoisi? Ei kukaan, eikä kohta tarvitsekaan. Luumäki ja Lappeenranta ottavat vihjeestä vaarin, käyttävät jo tämän vuoden aikana huikeasti lisääntyvän Salpalinja-tietouden (esim. uusi kirja ja dokumenttielokuva) hyväkseen ja porskuttavat kohta kohti yhä auvoisempaa tulevaisuutta esitellessään Salpalinjaa matkailijoilleen. Lappeenrannassa on siihen majoitustilaakin. Samaan aikaan E18-moottoritie vie ihmiset pysähtymättä ohi Haminan, Virolahden ja Miehikkälän!


TERHO AHONEN
Miehikkälä

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Salpavaellus uusiutumiskierrokselle

Salpavaellus on järjestetty 23 kertaa keskuspaikkanaan Miehikkälän Salpalinja-museo. Se on toiminut hyvin, varsinkin kun 2013 vaellustapahtuman esityksestä museoalueen pysäköintialuetta oli saatu ratkaisevasti laajennettua. Myös yleisöpenkkejä saatiin samaan syssyyn merkittävästi lisää.

Nämä ”investoinnit” olivatkin tarpeen, koska vaelluksen suosio alkoi juuri tuolloin nousta nykyvuosien korkealle tasolle. Olen ilokseni huomannut, että Salpavaelluksen museomäki-infran kehittämisaloitteelle on ollut käyttöä monissa muissakin museotapahtumissa kuin pelkästään Salpavaelluksella.

Mutta ei mitään niin hyvää, etteikö jotain uutta aina edelleen kaivattaisi. Ongelmaksi alkoi pikkuhiljaa jo 2000-luvulla tulla luovuus etsiä uutta nähtävää vaellusreiteille. Reittien päättyminen oli sidottu päätösjuhlaan, joka siis aina on tähän saakka ollut Salpalinja-museolla. Ongelmaa ei olisi, jos vaelluksella olisi aina uusi osallistujajoukko. Mutta kun kymmenet innostuneet vaeltajat tulevat vuosi toisensa jälkeen hakemaan yhä uutta, jotain on heillekin tarjottava moneen kertaan tallattujen polkujen tilalle.

Vaihtelu virkistää -ajatus tuli esiin jo vuoden 2016 vaellusta suunniteltaessa. Mutta vihdoin viime syksynä Salpavaellus-organisaatio päätti laittaa Salpavaelluksen aloitus- ja päättymispaikan kiertoon. Se pakottaisi rakentamaan reitit pääosin aiemmin vähemmälle jääneisiin Salpalinjan osiin. Ja totta kai maiseman vaihdos vaelluksen päättävässä maanpuolustusjuhlassa on virkistävää sekin.

Tarkoitus oli aloittaa vaelluksen keskuspaikan kierto nimenomaan vuonna 2017. Tähän sopivaksi paikaksi Suomi 100 –juhlavuonna ajateltiin itseoikeutetusti Luumäen Kotkaniemeä, Suomen itsenäisyystaistelijan Ukko-Pekka Svinhufvudin kotitaloa. Mutta viime loppukesästä kävikin ilmi, että Kotkaniemen perusteellinen remontti ajoittuu juuri pahimmillaan kesään 2017. Näin ollen sitä ei voida käyttää Salpavaelluksen keskuksena eikä siten maanpuolustusjuhlan pitopaikkana.

Tämän jälkeen vaellusjärjestäjien oli helppo ottaa käyttöön suunnitelma B. Monella tapaa historiallinen Harju Virolahden Ravijoella oli helppo ratkaisu. Salpalinjan rakentaminen alkoi sieltä. Kotkaniemeen Salpavaeltajat tulevat sitten 2018, kun paikat ovat kunnossa.

Nykyisen Harjun Oppimiskeskuksen lahjoitusmaa-ajalta juontava Harjun hovin historia antaa keskikesään mitä komeimmat puitteet Suomen juhlavuoden Salpavaelluksen tapahtumapaikaksi. Harjussa infra tapahtumalle pysäköintialueineen, muonitushuollon järjestämisineen ja vaelluksen päättävän juhlan kuivaksi pitopaikaksi, ulkona tai sisällä, satoi tai paistoi, on valmiina.

Reittien suunnitteluun alkoi puhaltaa uusi tuuli. Kahden yön yli kestävä Itsenäisyyden ituja –reitti aloittaa Salpalinjaan perehtymisen Kivijärven rannasta "Suomen itsenäisyyden julistuksella". Reitti eri vaiheiden ja kuljetustapojen myötä päätyy toiseksi yöksi Suomenlahden rantaan, Oppimiskeskuksen Rantaharjuun. Ja sieltä sitten päätöspäivänä Harjuun mp-juhlaan.

Vuorokauden mittainen Erämaasta Harjuun –reitti puolestaan ottaa uudeksi ulottuvuudeksi Harjun lähellä olevan Valkjärven vanhan parakkivaruskunnan ja sen vieressä olevaan Salpalinjaan liittyvään Puntin työmaakylän. Myös Salpalinjan puolustustaktiikka tulee reitillä aiempaa painotetummin esille.

Ja kolmannen Ensi askeleet -reitin osalta Harju ja Ravijoki tarjoaa vaeltajille todella napakan tietoiskun Salpalinjan moniulotteisuudesta lyhyellä matkalla ja vain noin kolmen tunnin ajassa. Se toteutetaan päätöspäivä sunnuntain aamupäivällä. Reitin runkona ja pohjana on RUK:n reserviupseerioppilaille käytössä oleva reitti. Sen on muuten tähän mennessä kolunnut 6924 upseerioppilasta Salpavaellus-oppaiden opastuksella; ei ole epäilystäkään, etteivätkö Salpavaelluksen osanottajatkin siihen myös ihastuisi.

Eli Salpavaelluksen irtautuminen hetkeksi napanuorastaan Miehikkälästä tekee aivan varmasti hyvää koko tapahtuman uudistumiselle. Vuoden 2018 jälkeen voi olla (mitään päätöksiä ei ole), että vaellus järjestetään kenties vielä Lappeenrannan suunnalla, mutta viimeistään 2020 on täysi mahdollisuus palata taas Miehikkälään. Siihen mennessä vaeltajien joukko on mahdollisesti taasen uudistunut sen verran, että yli 20 vuotta kolutut Miehikkälän maisemat ovat taas kuin niitä ei olisi koskaan nähty!

Tässä linkki Salpavaelluksen tiedottajan Emilia Ristolan tiedotteeseen vuoden 2017 vaelluksen sisällöstä: Salpavaellus 2017 tiedote

TERHO AHONEN

Nykyisin Salpavaelluksen ylijohdon reserviä

maanantai 20. helmikuuta 2017

Amiraali Kaskeala Miehikkälässä 1.7.2005

Googlen ihmeellinen maailma pompautti juuri silmilleni www.eilen.fi -sivustolta puheen vuodelta 2005 Salpakeskuksen avajaisista. Olin paikalla, vaan en puheesta mitään muistanut. (TA)

Puolustusvoimain komentajan, amiraali Juhani Kaskealan puhe Salpakeskuksen perustamisjuhlassa 1.7.2005 Miehikkälässä

 

Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja Salpalinjan rakentajat, hyvät juhlavieraat,


Sodankäynnin historiassa on nähtävissä kehitysjaksoja, jotka alkavat ja päättyvät yleensä suurten sotien myllerryksessä. Toiseen maailmansotaan päättyi maasodankäynnissä massiivisten kiinteiden linnoituslaitteiden kehittäminen. Rintamalinjoista luovuttiin ja siirryttiin alueelliseen puolustusjärjestelmään. Toisen maailmansodan alussa saksalaisten salamasota yllätti täysin ranskalaisten Maginot-linjan sekä belgialaisten linnoitukset Eben-Emaelissa. Miksi sitten näiden kokemusten jälkeen moisen linnoitusjärjestelmän rakentamista jatkettiin meillä Suomessa koko sodan ajan? Itärajalla erona oli maasto - puolustuksemme on aina perustunut hyökkääjälle vaikean maaston hyväksikäyttöön ja liikkeen hallitsemiseen. Lisäksi puolustuksemme ei ranskalaisten tapaan perustunut täysin kiinteisiin linnoitteisiin, vaan puolustuksen joustavuudella ja liikkuvuudella oli keskeinen merkitys. Salpalinjaa ei saatu valmiiksi jatkosodan syttyessä. Henkilöstö ja materiaali tarvittiin etulinjaan.

Salpalinjan rakentaminen alkoi toukokuussa 1940, ja suurimmillaan rakennustyömailla työskenteli maaliskuussa 1941 noin 35000 miestä. Valtava rakentajajoukko vaati tietysti mittavan huolto- ja tukiorganisaation. Muonituksesta vastaavien lottien määrä oli enimmillään 2000 henkeä. Rahaa käytettiin vuosina 1940-41 yli 1,5 miljardia markkaa - vuonna 1941 5% koko valtion budjetista. Erityismaininnan ansaitsee länsinaapurimme Ruotsin henkilöstö-, materiaali- ja raha-apu. Edellä mainitulla voimanponnistuksella saatiin aikaan mm. 760 teräsbetonista kantalinnoitetta, 3000 korsua ja asepesäkettä, 350 kilometriä taisteluhautaa ja 225 kilometriä kivisiä panssariesteitä. Linnoitustöillä oli myös kansantaloudellinen merkitys, koska näin kyettiin lievittämään kenttäarmeijan kotiuttamisesta ja Karjalan siirtoväen muutosta johtunutta työttömyyttä. 

Tämän päivän sodankäynti nojaa edelleen sodankäynnin peruselementteihin tuleen, liikkeeseen ja suojaan. Näiden tekijöiden sisältö on kuitenkin muuttunut. Salpalinja rakennettiin aikanaan puolustuksemme viimeiseksi lukoksi. Sen tehtävänä oli viimeistään pysäyttää mahdollinen suurhyökkäys maahamme. Linjaa ei koskaan jouduttu testaamaan - jatkosodassa salpana oli suomalainen sotilas. Vihollinen pysäytettiin Tali-Ihantalassa, Viipurinlahdella, Nietjärvellä ja Ilomantsissa sekä muissa kesän -44 torjuntataisteluissa. Salpa-asemalla oli kuitenkin suuri merkitys puolustajien moraalin ja taistelutahdon kannalta. Vahvasti linnoitettu asema vaikeassa maastossa vaikutti samanaikaisesti hyökkääjän päätöksentekoon. Kannaksella suurhyökkäys ja suomalaisten asemien murtaminen olivat aiheuttaneet hyökkääjälle raskaita tappioita. Mikä neuvostojoukkojen tilanne olisikaan ollut hyökättäessä vahvasti aseistettua ja kantalinnoitettua Salpa-asemaa vastaan? Etenkin kun samanaikaisesti joukkoja tarvittiin kipeästi Saksan vastaiselle rintamalle. 

2000-luvun Salpalinja on suomalainen maanpuolustustahto. Tekninen kehitys tuo käyttöömme yhä edistyneempiä asejärjestelmiä, mutta kaiken pohjana on silti tahto puolustaa isänmaatamme. Tänä vuonna tuli kuluneeksi 60 vuotta aseiden vaikenemisesta Suomen rajoilla. Valtakunnallisessa veteraanijuhlassa teemana oli veteraanien perinnön siirtäminen nuoremmille ikäpolville. Museot ja muistomerkit ovat eräs tapa välittää eteenpäin kertomuksia noista vaikeista ajoista ja sitouttaa nykyiset ja tulevat polvet kunnioittamaan isiemme ja äitiemme ponnisteluja ja uhrauksia.

Päästäksemme sodanaikaisille taistelupaikoille meidän on matkattava rajan toiselle puolelle. On kuitenkin vähintäänkin tarkoituksenmukaista huolehtia sotahistoriamme taltioinnista ja esittelystä osana kansallista identiteettiämme. Puolustushaaroilla ja aselajeilla on erittäin korkeatasoisia museoita, ja Salpamuseo on erinomainen lisä tässä joukossa. 1200 kilometriä pitkä Salpa-asema symboloi kaikessa massiivisuudessa koko kansan ponnisteluja hyökkäyksen torjumiseksi. Linnoitusjärjestelmä on niin laaja, että siihen tutustuminen kokonaisuudessaan veisi paljon aikaa. Tässä suhteessa keskittäminen on hyvä ja asiakasystävällinen ratkaisu. 

Salpakeskus vie tämän ajatuksen pidemmälle verkostoitumisen ja yhteistyön voimalla. Salpakeskus on oiva esimerkki kansallisesta hankkeesta, johon kyetään liittämään alueellisia projekteja. Kymenlaakson matkailun edistäminen ja verkostoituminen alueen yrittäjien ja toimijoiden kanssa ovat tämän päivän maaseudun ja kotimaan matkailun tarvitsemia piristysruiskeita. Suomalainen maalaismaisema, historian kertomukset ja konkreettiset rakennelmat täydentävine museoesittelyineen tuovat eteemme ainutlaatuisen kokonaisuuden luontoa, kulttuuria ja elämyksiä.

Salpakeskuksen perustamiseksi tehdyn työn määrä on ollut suuri, ja mieluisa tehtäväni onkin vieraiden puolesta kiittää ja onnitella Miehikkälän kuntaa ja Salpalinja-museota, Virolahden kuntaa ja Bunkkerimuseoaluetta, Salpalinjan perinneyhdistystä sekä Pioneerimuseota ja Pioneeriaselajin Liittoa. Kiitokset kuuluvat myös niille tahoille, jotka ovat uskoneet hankkeeseen ja tukeneet sitä taloudellisesti. Tämä on osoitus vahvasta maanpuolustustahdosta. Olen varma, että tämäntyyppinen yhteistyö on myös tulevaisuuden malli.

Arvoisat kuulijat,

Salpalinjan koskemattomuus kertoo meille ja tulevien sukupolville tarinan ajasta, jolloin kansamme oli valmis tekemään kaikkensa säilyttääkseen itsenäisyytensä. Hyökkääjä onnistuttiin pysäyttämään ennen viimeistä lukkoa. Näin keskellä Suomen kesää voimme muistella niitä uhrauksia, joihin sotilaamme olivat valmiit estääkseen vihollisen pääsyn viimeiselle esteelle. 

Hyvä juhlayleisö,

Toivotan teille kaikille mielenpainuvaa käyntiä täällä Salpamuseolla ja hyvää kesää.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Salpalinjan syvyys, oliko sitä?

Salpalinjaa on moitittu tai epäilty sen toimivuutta puolustuksellisen syvyyden puutteesta. Siihen on varmasti aihetta, mutta kyllä syvyysajattelukin Salpalinjan suunnittelussa oli käytössä.

Linnoituskokonaisuuden ensimmäinen rakentamisvaihe 1940-42 jäi jatkosodan syttymisen takia puoliväliin. Pääasema saatiin painopistesuunnassa Suomenlahden ja Saimaan välillä välttävästi valmiiksi. Järvialueella ja muuallakin itärajalla pääaseman työt saatiin paikoin hyvään alkuun, mutta karkeasti sanottuna tekemätöntä työtä jäi paljon enemmän mitä ehdittiin tehdä, monestakin syystä.

Mainitulla painopistesuunnalla, rantamaalla jatkosodan keskeyttämistä töistä tekemättä jäi käytännöllisesti katsoen kokonaan pääaseman taakse suunniteltu noin kymmenen kilometrin syvyinen tuki- ja sulkulinjaverkosto, huollon ja johtoportaan suojatilat.

Merkittävintä syvyyttä Salpalinjalla oli jo välirauhan aikana Salpausselällä, nykyisen kuutostien suunnassa. Puolustuslinjoja oli Toikkalasta Taavetin länsipuolelle (HT-linjan pohj. pää) saakka, noin 20 kilometrin syvyydeltä. Myös rantamaalla Virolahdella erityisesti rantatien suunnassa oli linnoitettua syvyyttä, jopa pääaseman kantalinnoitettua lähisyvyyttä Ravijoella.

Samaan aikaan kun Salpalinjaa rakennettiin, välirauhan aikana puolustukseen ryhmittyneet sotatoimiyhtymät (välirauhan aikana divisioonista prikaatikokoonpanoihin muutetut joukot) rakensivat sen eteen kenttälinnoitettuja viivytyslinjoja pääaseman eteen, rajan ja pääpuolustusaseman välille. Näin tapahtui ainakin Suomenlahden ja Etelä-Saimaan välillä, todennäköisesti koko itärajalla.

Esimerkiksi Virolahdella viivytyslinjoja suunniteltiin ja kaivettiin 4-5 kappaletta riippuen maastosta. Näissä vihollisen hyökkäysvoimaa olisi kulutettu ja hidastettu sen etenemistä kohti pääasemaa. Näin olisi saatu sodanjohdolle aikaa valmistautua taisteluun päälinnoitteessa. Jotain merkitystä viivytyksessä olisi ollut varmaan talvisodan aikana tehdyllä Luumäen linjallakin, siltä osin kun sen linjaus jäi Salpalinjan etupuolelle.

Välirauhan aikana elokuussa 1940 ryhdyttiin rakentamaan linnoitettua pääaseman taaempaa tukilinjaa Haminasta Taavettiin (HT-linja). Se sijaitsi 20 - 25 km päässä pääasemasta. Siitä oli tarkoitus tehdä yhtä vahva kuin pääasemasta; jatkosodan syttyminen keskeytti työt sielläkin.

HT-linjan takana oli Kymijoen linja, jota alettiin linnoittamaan osin Kymijoen itäisemmän päähaaran itä- ja myös länsirannalle jo talvisodan aikana.

Kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua Salpalinjan eteen alettiin rantamaalla rakentaa Vaalimaan oikaisuasemaa ja sille 2-3 kilometriä länteen vielä Pajulahden tukilinjaa. Samaan syssyyn esimerkiksi Lappeenrannan länsipuolella Rutolan kannasta vahvistettiin uudella syvyyttä tuoneella pallokorsulinjalla.

Salpalinjan suunnittelussa 1940 ja myös tilanteiden muututtua 1944 puolustuslinnoituksen syvyyteen kiinnitettiin siis vahvaa huomiota, niin kuin edellä lyhyesti käy ilmi. Salpalinjan pääaseman rakentaminen oli iso ponnistus. Sitä pidettiin silloin tärkeimpänä. Siksi syvyyteen ei pystytty yhtä aikaa samalla voimalla paneutumaan. Mitä hyötyä syvyyden linjoista olisi ollutkaan, jos ei olisi ollut selkeää pääasemaa kuluttamassa vihollisen voimia ratkaisevasti tai jopa lopullisesti?

On selvää, että keskeneräisinä syvyyslinjatkaan eivät välttämättä olisi pahimmassa tilanteessa pitäneet. Niiden vaikutus olisi tietenkin ensisijaisesti riippunut siitä, olisiko sodanjohto pystynyt siirtämään ja osoittamaan niihin taistelukykyisiä joukkoja. Mikään linnoitus ei ole läpäisemätön, jos sitä vastaan hyökkäväällä vihollisella on sen murtamiseen tarpeeksi halua, voimaa ja ennenkaikkea aikaa.

Kilpajuoksu Berliiniin kesällä 1944 vaikutti siihen, että Neuvostoliitto luopui sillä erää Suomen valtaamispyrkimyksestä ja keskitti Suomeen yrittäneet ja jo vahvasti huvenneet voimat Saksan lyömiseen. Suomen valtaamisyrityksestä luopumisessa Salpalinjan merkitys ei ollut Stalinille vähäisin.

- Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä vastaan ei ole hyökätty, on sotahistorioitsija Sampo Ahto sanonut!

Salpalinja täytti tehtävänsä!

Tässä linkki blogiin, jossa yritän maallikkona hieman mietiskellä, millä tavalla Salpalinjassa olisi taisteltu:
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2013/07/salpalinjan-taistelusuunnitelma.html


TERHO AHONEN

torstai 16. helmikuuta 2017

NL:n verinen harhautushyökkäys Suomenlahdella

Olin 15.2.2017 Haminassa Etelä-Kymenlaakson Sotilaspoikien perinnekillan vuosikokouksessa kuuntelemassa entisen patterinpäällikköni (Kotkan Rannikkopatteristo, Kirkonmaan linnake) evl evp, sotahistorioitsija ja tietokirjailija Heikki Tiilikaisen esitystä Taistelu Kymenlaakson jäillä. Oheinen kirjoitus perustuu paikalla tehtyihin muistiinpanoihin liki tunnin tiiviistä esityksestä. Suosittelen lukemaan Heikki Tiilikaisen ja Ilmari Pusan kirjan Talvisodan jäinen loppunäytös. Kirjasta selviää paljon muuta mielenkiintoista, mikä tässä lyhyessä tiivistelmässä jää tietenkin sanomatta. TA

Neuvostoliiton jalkaväen epätoivoinen hyökkäys kohti Kotkan ja Virolahden rannikkoa jäitse Suomenlahden yli aivan talvisodan lopussa oli harhautus. Sen tavoitteena oli saada suomalaiset siirtämään joukkoja Karjalan kannakselta torjumaan maihinnousua Kymenlaakson rannikolle ja murtaa Suomen puolustus lopullisesti Kannaksella.

Vaikka käsky Salpalinjan rakentamisesta annettiin vasta talvisodan jälkeen, voidaan sanoa että jo ennen sitä myöhempi ”Salpalinjan merellinen jatke” osoitti toimivuutensa. Kotkan ja Virolahden edustan rannikkotykistö yhdessä erityisesti Virolahden saarissa taistelleen poika- ja pappa-armeijan (Kymenlaakson pienet suojeluskuntapataljoonat) kanssa vesitti sanan varsinaisessa merkityksessä Neuvostoliiton yritykset tunkeutua Suomenlahdelta rantamaalle, Kannaksen joukkojen selustaan.

Harhautushyökkäystä valmistelleen Neuvostoliiton tiedustelu oli epäonnistunut. Se oli unohtanut jo varsin tulivoimaisen Mustamaan linnakkeen kokonaan. Se ei tiennyt Kirkonmaan linnakkeen tykkien pystyvän ampumaan 360 asteen sektoriin. Eikä tiedustelu tiennyt, että suomalaiset olivat kasvattaneet 152 / 45 C Canet-tykkien kantaman yhdeksästä kilometristä 19 kilometriin. Se tapahtui kehdon kääntämisella putken alapuolelta yläpuolelle, korottamalla tykin kiinnityskartiota ja ampumatarvikekehityksellä.

Oma vaikutuksensa oli myös sillä, että Neuvostoliiton ilmavoimat pommitti kyllä Virolahden edustan Pukkion linnaketta armottomasti, mutta jätti esim. Kotkan edustan Kirkonmaan linnakkeen (mm. neljän kymmenen tuuman tykin ja 23 km kantaman raskas patteri) täysin rauhaan. Mustamaakin oli siis unohdettu. Haapasaarta ja Kilpisaarta pommitettiin kyllä.

Kymenlaaksossa perustetut kenttäarmeijan joukot olivat kaikki viety talvisodan kuluessa taisteluihin Kannakselle. Omaa reserviä maakunnassa ei siis ollut. Onneksi merivoimien esikunta ja paikallinen Kymenlaakson suojeluskuntapiiri alkoi kouluttaa talvisodan aikana vielä sotaan kelpaamattomista pojista ja vanhoista ”ukoista” noin kolmen sadan miehen pataljoonia. Ne hälytettiin rannikolle ja lähisaariin torjumaan jäitse tulevaa vaaraa. (Muun muassa asepalveluksesta huonokuuloisuuden takia vapautettu isoisäni ja silloin alaikäinen kummisetäni olivat heitä.)

Kun Suomenlahti jäätyi, Neuvostoliitto pani laivastonsa ”jäihin” ja alkoi kouluttaa niiden miehistöstä jäätaisteluun pystyvää jalkaväkeä. Tämä tapahtui Suomenlahden etelärannikolla Luganlahdella.

Tilanne alkoi 26.2.1940, kun Haapasaaren edustan uloimmalla vartioluodolla huomattiin outoa  murisevaa ääntä ulkomerellä ja jonkin ajan kuluttua pakkassumun läpi sumun ja jään välissä alkoi näkyä lumipukuisten miesten jalkoja. Takana ajaneet panssarivaunut varmistivat, että joukko menee eteenpäin! Mutta tämä osasto kääntyikin pian takaisin. Miksi? Sitä ei varmuudella tiedetä, lienee ollut eräänlainen kenraaliharjoitus.

Edellä oleva tilanne sai aikaan Kymenlaaksossa sen, että rannikolle hälytettiin maihinnousua torjumaan kaikki mahdolliset voimat. Rannikkotykistö oli tietysti jo miehitetty, mutta nyt mukaan astuivat siis myös aiemmin mainitut suojeluskuntapataljoonat, lotat omisssa tehtävissään ja ainakin yksi talonemäntä ajoi hevosella ammuksia Mustamaahan. Varmasti heitä oli muitakin.

Hälytys ei ollut turha, sillä 4.3.1940 aamulla Suursaaresta lähti kaksi vihollispataljoonaa kohti Kotkaa, arviolta kaksi tuhatta miestä. Luganlahdelta eteni kohti Virolahtea noin neljä tuhatta miestä. Joukko oli ilman lumipukuja (miksi?) ja se tuli sulkeismuodossa surmansuuhun.

Kirkonmaan raskas patteri avasi tulen, kun joukko oli 15,4 kilometrin päässä tykeistä. Tuli oli tarkkaa ja murhaavaa.  Järeät 235-kiloiset kranaatit tappoivat neljän sadan metrin säteeltä elävän voiman. Lisäksi käytettiin miinakranaatteja jään särkemiseen. Suomalaisten havaintojen mukaan 800 –1000 vihollista kaatui tykkituleen tai hukkui avantoihin. Henkiin jääneet kääntyivät takaisin.

Virolahtea kohti edennyt vihollinen koki saman kohtalon. Rannikkotykkituli oli tuhoisaa. 4-8. maaliskuuta käytiin jääkenttien sotaa. Lähimmiksi rantaa venäläiset pääsivät Pitkäpaadessa, josta heidät lyötiin takaisin. Ainoastaan Iso Kalastaja (Kiuskeri) jäi venäläisten haltuun. Vihollisen tappiot Virolahden edustalla olivat noin 800 miestä. Venäläisten omien kertomusten mukaan tappiot olivat vain muutama kymmen sotilasta!

Hyvin puutteellisesti varustettujen, edellä kerrottujen suomalaisten rannikko- ja suojeluskuntajoukkojen, erityisesti Virolahden alalohkon pääosin virolahtelaisvoimin torjuntavoittoon johtaneissa taisteluissa, yksi merkittävä vahvuus oli se, että he olivat puolustamassa kotikontujaan, Tiilikainen sanoi.

Heikki Tiilikainen kertoi päässeensä lukemaan Neuvostoliiton arkistoja ja saaneensa sieltä vahvistuksen käsitykselleen, että jäinen taistelu itäisellä Suomenlahdella Kymenlaakson rannikolla oli nimenomaan harhautus. Epäonnistuneessa harhautusoperaatiossa Neuvostoliitto tapatti noin 2000 kansalaistaan!

Yksityiskohtana sotahistorioitsijan esityksestä voi kertoa vielä sen, että talvisodan aikana päämajoitusmestari, silloinen eversti Airo ei pitänyt Suomenlahtea minkäälaisena uhkana: ”Ei ne sieltä tule, kun eivät pysty jäällä kaivautumaan”! Toinen asia, jonka esityksessä kuulin omasta mielestäni ensimmäisen kerran, oli se että talvisodassa oli valmistauduttu laskemaan Saimaa, tulvittamaan, kanavaa myöten Viipurinlahteen. Tätä suunnitelmaa Mannerheim ei hyväksynyt.

TERHO AHONEN 

tiistai 14. helmikuuta 2017

Salpavaelluksella kunniaa Suomelle

Tässä Salpavaelluksen tiedottajan Emilia Ristolan tekemä tiedote Salpavaelluksesta 2017. Saa jakaa. TA

Ensi kesänä 24. kerran järjestettävällä Salpavaelluksella näkyy myös Suomen 100-vuotisjuhlavuosi. Juhlavuoteen liittyen tapahtumassa halutaan erityisesti korostaa Suomen itsenäisyyttä ja isänmaallisia arvoja.

- Suomen juhlavuosi korostuu vaelluksella monin tavoin. Erityisesti pohjoisella reitillä, jolla tutustutaan muun muassa itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja, presidentti Pehr Evind Svinhufvudin kotitaloon Kotkaniemeen ja sen ympäristöön Luumäellä, vaelluksen johtaja Antti Pakkanen vinkkaa.

Perinteisesti juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna järjestettävä Salpavaellus-tapahtuma on alueen maanpuolustusjärjestöille yksi keskeinen tapa tehdä vapaaehtoista maanpuolustustyötä ja siirtää sotahistorian, sekä alueen paikallishistoriankin tuntemusta ja sotiemme veteraanien perintöä tuleville sukupolville.

Suomi 100 vuotta -juhlavuosi näkyy myös Virolahden Harjun oppimiskeskuksen historiallisessa miljöössä järjestettävässä, vaelluksen päättävässä maanpuolustusjuhlassa 2. heinäkuuta klo 13. Vaelluksen suojelijana toimii tänä vuonna Salpalinjan Perinneyhdistys Ry.


Reittivaihtoehdoista löytyy aina jotakin uutta edellisvuosiin verrattuna ja luvassa on paljon mielenkiintoista nähtävää.

Pisimmällä, kahden yön mittaisella pohjoisella reitillä palataan itsenäisen Suomen historian alkuhetkille noin sadan vuoden päähän.  Liikkeelle lähdetään Suomen Itsenäisyysjulistuksen saattelemana.

- Tällä reitillä käydään läpi Salpalinjaa aina Luumäen Kivijärveltä Suomenlahdelle asti, ensimmäistä kertaa vaellushistoria aikana. Tosin sieltä täältä koukaten ja linjan parhaita puolia esitellen, reittipäällikkö Kari Tahvanainen kertoo.

Lisäksi tällä reitillä tehdään kunniakäynnit viime sotien sankarivainajien haudoilla sekä Luumäellä, Miehikkälässä että Virolahdella.

Eteläinen, yhden yön mittainen reitti ”Erämaasta Harjuun” vie vaeltajat tutustumaan isoon määrään linnoitteita, mutta näiden lisäksi huomiota kiinnitetään myös taistelutaktiikkaan ja joukkoihin, joilla tätä painopistesuuntaa olisi puolustettu. Kyseessä ei siis ole vain betonirakentamisen oppitunti. Salpalinjan lisäksi reitillä tutustutaan myös entiseen Valkjärven varuskunta-alueeseen.

- Reitti sopii kaikille ikään ja sukupuoleen katsomatta. Käveltäviä matkoja on hieman lyhennetty edellisistä vuosista, toteaa reitin päällikkönä toimiva Erkki Rikkola.

Eteläisellä reitillä sotilaallinen näkökulma on aavistuksen vahvempi kuin muilla reiteillä.

Täysin uutena vaihtoehtona Salpavaellus tarjoaa tänä vuonna lyhyen ”Ensi askeleet” -reitin. Sunnuntai-aamuna ennen maanpuolustusjuhlaa toteutettava reitti on kestoltaan noin kolme tuntia ja käveltävää matkaa kertyy nelisen kilometriä. Reitillä tutustutaan Harjun pihapiirin laitteisiin, tulvitukseen, Ventonvuoren luoliin ja suojatiloihin sekä tietysti SAK:n muistomerkkiin.

- Salpalinjan rakentamisen aloittivat ruotsalaiset vapaaehtoiset Harjun ympäristössä jo huhtikuun puolivälissä. Rahan, materiaalin ja koneiden lisäksi he toivat tunnelirakentamisen taidon. Pääosa noin 900 vapaaehtoisesta lähti takaisin Ruotsiin jo kolmen kuukauden ja loputkin kuuden kuukauden jälkeen. Silti heidän merkityksensä oli niin suuri, että Svenska Arbetskåren, SAK, nimi säilyi, vaikka alueella työskenteli parhaimmillaan jopa 6 500 suomalaista, avaa reittipäällikkö Esa Punkkinen.

Viime vuoden vaellustapahtumaan osallistui 235 henkilöä. Vaelluksen järjestävät Luumäen Reserviupseerit, Luumäen Reserviläiset, Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerit ja Kaakonkulman Reserviläiset. Puolustusvoimat tukee tapahtumaa.

EMILIA RISTOLA

Lisätietoja:
Antti Pakkanen
Vaelluksen johtaja
041 446 1632
antti.lauri.pakkanen@gmail.com

Emilia Ristola
Vaelluksen tiedottaja
0400 740 566
emilia_ristola@hotmail.com


Tarkemmat reittikuvaukset löytyvät osoitteesta:  www.salpavaellus.net 

tiistai 7. helmikuuta 2017

Kuinka Karista tuli Rooliopas Rissanen

Lukijakirjoitus Kari Suoknuutilta Miehikkälästä! Hän paljastaa oman kasvutarinansa Salpalinjaan. Esimerkillistä! TA

Kuinka Karista tuli Rooliopas Rissanen

Perheemme muutti kesällä 1968 Miehikkälän Muurolasta Miehikkälän kirkonkylään Mäntyläntielle. Kodistamme oli/on Salpalinjaan tietä pitkin matkaa vajaat kaksi kilometriä.

Ensimmäisen kosketuksen sain teräsbetonikorsuihin ja estekiviin isä-Heikin opastuksella joskus 1960-luvun lopulla. Ilmeisesti isällä ei ollut tietämystä Salpalinjasta kovinkaan paljon. Tosin hän kertoi pienen pojan näkökulmasta, minkälaista elämä oli välirauhan ja jatkosodan Muurolassa. Muistikuvat olivat varmaan rajalliset, hän oli syntynyt 1936.

Harrastin lapsena ja nuorena aika aktiivisti hiihtoa ja suunnistusta. Salpalinjan linnoitteet osuivat melkeinpä joka jalka- sekä hiihtolenkin varteen. Säästyin vielä tuolloin Salpalinja-kärpäsen puremalta. 1980 kirjoitin ylioppilaaksi ja menin armeijaan. Armeijan jälkeen lähdin opiskelemaan Lappeenrannan teknilliseen korkeakouluun. Diplomityön tein Kemppi Oy:llä Lahdessa. Diplomityön tekoreissu venyi vuoteen 2001, jolloin palasin takaisin asumaan Kaakonkulmalle diplomi-insinöörinä, eronneena kahden lapsen isänä.

Tulevana kesänä 2017 Salpalinja-museo täyttää 30 vuotta. Olin kertausharjoituksissa Haminassa syksyllä 1987. Kertausharjoitusten ohjelmaan kuului tutustumismatka uuden karheaan Salpalinja-museoon. Vierailin säännöllisesti kesäisin Salpalinja-museolla.

Varsinaisen hurahtamisen Salpalinjaan tuolloin pelasti seuratoiminta Saivikkalan Kiistossa ja Miehikkälän Vilkkaassa. Pelimannipäivät olivat aina samaan aikaan kuin Salpavaellus ja urheiluseuratoiminta vei melkeinpä kaiken vapaa-ajan. Kävin tuolloin töissä Karhulassa.

Vuonna 2011 huomasin, että Haminan kansalaisopisto järjestää Salpalinja-opaskurssin. Kurssilla taitavat luennoitsijat Terho Ahosen johdolla saivat Salpalinja-kärpäsen puraisemaan minua. Kesällä 2011 olin häntäpään oppaana eteläisellä reitillä Raja-Peten (Petri Rajajärvi) pikkuapulaisena elämäni ensimmäisellä Salpavaelluksella. Siitä lähtien olen ollut jokaisella vaelluksella Salpavaellus-organisaation jäsenenä. Kahtena viimeisenä vuotena olen ollut reittipäällikkönä reiteillä Tulikaste Salpalinjaan ja Korsukeikka Kylmälästä Härkämäkeen. Näillä reiteillä koluttiin Salpalinjaa ristiin rastiin tutuilla ulkoilureiteilläni.

Syksyllä 2011 alkoi Salpavaellus-organisaation ja RUK:n yhteistyö upseerioppilaiden opastamisella Salpalinjan saloihin. Kurssin numero oli 239. Opastukset ovat jatkuneet joka kurssilla ja seuraavat upseerioppilaat opastetaan tulevana keväänä 2017, kurssin numero on 250. Kuluneena reiluna viitenä vuonna Salpalinjan saloihin on opastettu noin 7000 upseerioppilasta!

Vuoden 2011 olin ollut työuupumuksen takia sairaslomalla ja vuoden 2012 alussa jouduin kuntoutustuelle. Talvella 2012 menin työkokeiluun Miehikkälän museotoimeen. Se oli sopiva paikka Salpalinja-puraisun hoitoon. Työtehtäviä olivat toimistotyöt, museoalueen hoito- ja kunnostustyöt sekä asiakkaiden opastukset.

Museotoimessa ollessani minua pyydettiin miettimään opashahmoa. Museon arkistoita tutkiessani löysin rakennusmestari, reservin luutnantti, Arvo Rissasen. Rissanen toimi suurimman osan välirauhan aikaa työryhmä 211 päällikkönä. Nykyisen Salpalinja-museoalue kuului työryhmä 211 linnoitusalueeseen. Minulla oli retro-m36-sarka-asu ja olen sotilasarvoltani reservin luutnantti. Näin päätin astua Rissasen saappaisiin.

Kesällä 2013 tein ensimmäiset opastukset Rissasena. Talvella 2016 rekisteröin olemassa olleen toiminimi Kari Suoknuutin aputoiminimeksi RooliopasRissanen. Vuosien varrella Rissanen on opastusten lisäksi osallistunut erilaisiin tapahtumiin. Pyrin kehittämään RooliopasRissasta jatkuvasti.

RooliopasRissanen toivottaa kaikki tervetulleiksi tutustumaan Salpalinjan saloihin, kun asiakkaalle sopii. Rissanen on valmis vetämään opastuksia Salpalinjan eteläisessä osassa Suomenlahden ja Saimaan välillä vauvoista vaareihin. RooliopasRissasella on kotisivut osoitteessa http://rooliopasrissanen.fi.

KARI SUOKNUUTI

Miehikkälä

lauantai 4. helmikuuta 2017

Ensikohtaamisia Salpalinjan kanssa

Lukijakirjoitus Elina Lyijyseltä. Hän on laittanut Salpalinja-asioissa eri hankkeiden vetäjänä vauhtia Lappeenrannassa tämän vuosikymmenen alusta lähtien. Nyt hän työskentelee Luumäellä Itsenäisyydentie-hankkeen projektisihteerinä. Tässä kirjoituksessa hän kertoo kokemuksistaan kuinka yksittäiset Salpalinja-palaset loksahtivat kokonaisuudeksi. TA

Ensikohtaamisia Salpalinjan kanssa

Varsinainen kunnollinen tutustuminen Salpalinjaan alkoi itselläni vuonna 2011 Lappeenrannan Salpalinja-hankkeiden myötä. Tuolloin vasta ymmärsin kokonaisuuden. Pieniin palasiin olin jo osin tietämättäni tutustunut muutettuani Hämeestä Etelä-Karjalaan.

Vuosi 1987 emäntäkoulun harjoittelujakso Vaalimaalla, maatalon takana metsissä kaivantoja ja kallioon louhittuja hautoja. Kesätyttö viedään katsomaan Virolahden nähtävyyksiä ja kohteena on Bunkkerimuseo. Hämärä muisto kangasmetsästä, lautarakennuksesta ja kellareista keskellä metsää, jotenkin liittyi sotaan. Muistikuva ei vastaa nykyistä kuvaa museosta.

1980-luvun lopulla metsätöissä Ylämaalla Sirkjärven ja Säämälän välisissä metsissä, konekivääripesäkkeen paikka. Mitä lähemmäksi rajaa mennään, sitä enemmän löytyy. Myös sota-ajasta puhutaan enemmän täällä kuin Hämeessä lapsuuden kotona. Kotona sota oli liittynyt suvun naisten jaksamiseen ja mamman ruumislautoihin riihessä. Täällä kuulee evakkotarinoita ja sotakokemuksia, jos jaksaa kuunnella. VS-linjaan eli Vilajoki-Saimaa linjaan tuli konkreettisesti törmättyä jo tuolloin.

1990-luvun alussa Salpa-asema Kuutostien laidalla on merkki kääntyä seuraavasta risteyksessä Toikkalan suuntaan ja sitä kautta ajella pikkuteitä  myöden Ylämaalle. Vastaavasti opasteet Hostikalle on vain maamerkki matkan varrella.

Kesällä 1992 naapurin kyydissä Taavetista Sirkjärvelle pikkuteitä myöden. Kavinojantien varrella esitellään kohta, josta tie kääntyy luolalle. Luolan koko ja tekijät jäävät vielä hämäräksi. Luolan viitat jäävät mieleen, menee lähes 20 vuotta ennen Lusikkovuoreen tutustumista.

Ehkä vuonna 1994 pyöritään opiskelijaporukalla hakatussa aukossa keskellä tulevaa Ruoholammen asuinaluetta Lappeenrannassa. Harjoitustyönä opinnoissa kaavan suunnittelua. Suunnittelualueen itärajalla jotain rajoittavaa tai suojeltavaa. Vasta pitkän ajan päästä selviää, mitä siellä oikein oli.

2000-luvun alussa omien poikien kanssa Miehikkälän Salpalinja-museolla. Korsut, aseet ja tykit kiinnostavat poikia ja itse tulee lamsittua perässä. Taisi olla jopa oma opas meidän pienelle porukalle. Myöhemmin paikka tulee tutuksi.

Kesän alku 2005 vanhan rakennuskannan inventoinnissa Rutolan suunnalla tulee luolat vastaan. Nykyisin Mikkelintien alla olevaan luolaan päästään kurkkimaan sisälle, sisällä rojua ja vanha tietokone. Yhteenkään korsuun emme tuolloin törmää emmekä osaa niitä etsiä.

Vuoden 2011 aikana kaikki kytkeytyvät yhteen ja yksittäisten paikkojen kuuluminen samaan kokonaisuuteen aukeaa. Luulen, että monella muulla on sama tausta, yksittäsistä ihmetystä aiheuttavista palasista muodostuu vasta myöhemmin kokonaisuus. Silloin syntyy Ahaa-ilmiö ja se innostaa tutkimaan Salpalinjaa lisää.

ELINA LYIJYNEN

Luumäki

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Puheenvuoroni Suomen Salpa infossa 31.1.2017 LPR

Minun ajatuksiani eilisessä Suomen Salpa -dokumentti maanpuolustustahdosta tiedotustilaisuudessa Lappeenrannassa, miksi dokumenttielokuva pitäisi tehdä. TA


Olen kirjoittanut, uutisoinut, tiedottanut, blogannut, esitellyt, opastanut, kouluttanut oppaita, puhunut hyvää Salpalinjasta sinivalkoisella rintaäänellä vuodesta 1986 lähtien, yli 30 vuotta ja yhä tässä huomaan sitä tekeväni.

Ensi askeleeni otin Salpalinjassa kertausharjoituksessa vuonna 1972, Silloin se oli vielä ns.”kova paikka”. Vuonna 1996 aloitin Korsumatkat –toiminimenä oto. opastamisen, ensimmäisenä puhtaasti  Salpalinjaan erikoistuneena matkailuyrityksenä Suomessa. Olen sen lisäksi ollut talkoohengessä monessa, voisi sanoa kotikulmillani kaikessa Salpalinjaan liittyvässä mukana, tavalla tai toisella.

Suurin ongelma yhä edelleen, saatikka aloittaessani, on se, että pieni ääni ei kuulu laajalle Suomen kansan syövereihin. Miten saada kansa kiinnostumaan aiheesta, jonka olemassa oloa ei tunneta tai tunnetaan hyvin huonosti?

Tiedon puutteesta sen ei enää luulisi olevan kyse. Vuonna 1997 menin omilla verkkosivuillani nettiin. Googlen Salpalinja-haulla ei löytynyt kuin yksi osuma, omat Korsumatkojen sivut. Nyt tavaraa on tuutin täydeltä. Siltikään Salpalinja viime sotien aikaisena huikeana voimain ponnistuksena ei suomalaisia tavoita. Tietoa ei osata hakea, kun ei tiedetä mitä pitäisi hakea.

Olen opastanut aina tähän saakka ja olen tavoittanut kuitenkin tuhansia ihmisiä. Silti yhä edelleen tulee opastuskierrosten jälkeen hämmästynyttä ja jopa haltioitunutta palautetta, osin syyttäväänkin sävyyn! Hyvänen aika, miksi ei tästä ole ennen kerrottu?

No, olen sanonut, että on yritetty. Mutta periaatteessa Neuvostoliiton romahtamiseen, 1990-luvun alkuun saakka puolustusvoimissa salaisena pidetyn puolustuslinnoituksen julkitulo on hidasta, varsinkaan kun sen merkitystä ei ole ymmärretty tai ei ole tiedetty. Niin kuin äsken kuulimme kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon suulla, Salpalinjalla on mitä suurin merkitys osana Suomen selviytymistarinaa niin sodasta kuin osin kylmästäkin sodasta.

Tätä taustaa vasten, kun viime syksynä kuulin storyTv:n ajatuksesta tehdä Salpalinjasta kunnollinen tv-dokumentti tai dokumenttielokuva yleensä esitettiin sitä missä ja miten tahansa, innostuin asiasta. Vihdoinkin! Nyt jos koskaan olisi sauma saada meidän kymmenien aktiivisten Salpalinja-harrastajien ja oppaiden harras tavoite perille, saada suomalaiset Suomen satavuotisjuhlavuonna tietoisiksi vaietusta, merkittävästä historiallisesta salaisuudesta, Salpalinjasta.

Uskallan väittää, että Salpalinjassa sen eri museoissa tai retkillä on käynyt korkeintaan kymmenesosa suomalaisista. Se on aivan liian vähän. Kaikkien pitäisi se tuntea!

Miksi suomalaisten sitten pitäisi Salpalinja tuntea?

Siksi että ymmärrettäisiin ne valtaisat maanpuolustusponnistelut mitä sotavuosina tehtiin itärajamme suojaamiseksi, erityisesti välirauhan aikana. Kaikki se tuska ja vaiva.

Siksi että ymmärtäisimme, että kaikki se hyvä, mitä ympärillämme on, ei ole itsestään selvyys. Vaan se on vahvan suomalaisen maanpuolustustahdon seurausta ja jatkumoa, josta nyt nautimme.   Ja niin kuin kenraali äsken kertoi, toisinkin voisivat asiat olla ja meitä ei tässä  tilaisuudessa olisi, olisimmeko edes olemassa!

Salpalinja pitäisi tuntea siksi, että se on kestävä monumentti maanpuolustustahdosta muistuttamaan nykysuomalaisia, että maanpuolustustahdolla on yhä merkitystä. Ja että sillä on samalla myös ennalta ehkäisevä merkitys ja viesti niille, jotka kenties tätä maata laittomasti hamuavat.

Maanpuolustustahto toimii kuten linnoitus, se on täyttänyt ja täyttää tehtävänsä parhaiten silloin kun sitä ei koskaan sodassa tarvita. Maanpuolustustahto ja niin kuin linnoitus ovat siis rauhaa ylläpitäviä elementtejä tässä pahassa ja riitaisessa maailmassa! Salpalinjasta kertominen on rauhan työtä, ei lietsomista sotaan. Ketä puolustuslinnoitus itsenäisen maan omien rajojen sisäpuolella uhkaa, varsinkin kun se sotateknisenä laitteena on vanhentunut?

Salpalinja pitää tuntea siksi, että viime sotiemme sankarivainajat, sotiemme veteraanit ja linnoittajaveteraanit ansaitsevat kunnioituksemme ja kiitoksemme tämän dokumentinkin kautta. Siksi haluan auttaa sen tekemistä, siltä osin kuin osaan, tiedän ja pystyn.

Me suomalaiset tarvitsemme dokumenttielokuvan Salpalinjasta. Me ja tulevat sukupolvemme tarvitsemme viestin, sanoman, suunnan, jolla Suomelle rakennetaan yhä edelleen sinivalkoinen tulevaisuus - ainakin niin kauaksi aikaa kuin Salpalinja kestää ja säilyy. Ja hyvät kuulijat, se säilyy tuhansia vuosia! Salpalinjan betoni ei rapaudu!

TERHO AHONEN
Suomen Salpa – dokumentti maanpuolustustahdosta
tuotantoryhmän jäsen, kutsuttuna


tiistai 31. tammikuuta 2017

Suomen Salpa – dokumentti maanpuolustustahdosta

Lehdistötiedote elokuvahankkeesta         Lappeenranta 31.1.2017, julkaisuvapaa klo 10.

 Suomen Salpa – dokumentti maanpuolustustahdosta

Osana Suomen itsenäisyyden 100-juhlavuotta valmistuu marraskuussa viime sotien aikaisesta Suomen itärajan puolustuslinnoituksesta kertova dokumenttielokuva. Työnimeltään Suomen Salpa – dokumentti maanpuolustustahdosta  -elokuva esittelee Salpalinjan ensimmäisestä lapionpistosta nykypäivään. Sen tuottaa ja tekee storyTv films Oy Lappeenrannasta. Yhtiön takana ovat alan ammattilaiset, tuottajana Juha Huttunen ja kuvaajana Ismo Korhonen.

Dokumentin levityssopimuksia haetaan ja toivottavasti elokuvateatterit ja tv-kanavat tulevat hankkimaan elokuvan esitysoikeudet. Harkinnassa on myös DVD -tallenne.

Elokuva saa ensiesityksensä Lappeenrannassa 26.11.2017, päivänä jolloin 78 vuotta aikaisemmin Neuvostoliitto ampui Mainilan laukaukset. Ne antoivat NL:lle tekaistun syyn aloittaa talvisota. Yhdeksän päivää talvisodan rauhasta ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim teki yhden miehen päätöksen (22.3.1940) myöhemmin Suomen Salpa –nimen saaneen itarajan linnoituksen rakentamisesta. Työmaa oli aikansa suurin Suomessa.

Salpalinjassa ei koskaan taisteltu. Se täytti olemassaolollaan tehtävänsä ja osaltaan vaikutti nykyiseen rauhantilaan Suomessa.

- Siinä on riittävä syy ja motivaatio tehdä vielä suurimmalle osalle suomalaisista tuntemattomasta Salpalinjasta uusi dokumenttielokuva, tuottaja Juha Huttunen perustelee. Edellinen dokumentti TV2:n tuottamana on vuodelta 1990.

Sotiemme veteraaneja ja linnoittajaveteraaneja ei ole kauan jäljellä, vielä on! Itsenäisen Suomen juhlavuonna on sopiva viime tipan hetki tehdä heidän kunniakseen elokuva, joka kertoo tarinan suomalaisesta maanpuolustustahdosta ja mitä se saa aikaan.

- Haluamme, että nekin suomalaiset, jotka eivät Salpalinjaa vielä tunne, pääsisivät siihen helposti tutustumaan. Samalla elokuva viestittäisi näkijöilleen sen tuskan ja vaivan, mitä linnoitustyöt osana Suomen selviytymistarinaa sodan vuosista kertovat.

- Veteraanien työ ja maanpuolustustahto ovat osaltaan nykyisen hyvinvointimme perusta. Sen me nykypolven kiitoksena veteraaneillemme haluamme tämän elokuvan kautta välittää. Samalla yritämme tietoisesti kertoa nuorisollemme, että maanpuolustustahdolla on merkitystä! Sitä kannattaa pitää aina yllä, jotta sitä ei taistelussa tarvittaisi, niin kuin Salpalinja osoitti, Huttunen sanoi.

Sota-ajasta nykypäivään

Suomen Salpa –elokuva jakautuu kolmeen osakokonaisuuteen. Ensimmäisessä käsitellään linnoituksen suunnittelua ja rakentamista. Ääneen ja kuviin pääsevät ne, jotka itse ovat olleet itärajamme monumettia rakentamassa, linnoittajaveteraanit. Heitä vielä kiitettävästi löytyi haastateltavaksi.

Dokumentin toisessa osassa käydään läpi hyvin vähän käsiteltyä ja arkaluontoistakin kylmän sodan aikaa. Miten Salpalinjaa pidettiin kunnossa, miten sitä varauduttiin käyttämään ja mitä merkitystä sillä Suomelle oli.

Kolmannessa osassa tullaan Salpalinjan nykypäivään. Siinä käydään läpi niitä toimintoja ja palveluja, mitä Salpalinjaan tutustumiselle nykyisin on tarjolla ja millä tavalla Salpalinjan perintöä vaalitaan. Salpalinjaan valettu betoni vahvistuu ja kovettuu vielä muutaman kymmenen vuotta, sitten se alkaa kestämään. Museaalisena kohteena Salpalinjalla on elinpäiviä kauas tulevaisuuteen.

Dokumentin kuvitus tukeutuu aikalaiskuviin, Salpalinjan rakenteiden kuvauksiin tässä ajassa ja tietysti haastatteluihin Salpalinja-toimijoiden eri näkökulmista. Elokuvan tekijöiden tiedossa ei voi olla kaikki se mielenkiintoinen tieto, jota Salpalinjasta ihmisillä on. Tuotantoryhmä ottaa vielä mielellään vastaan ajatuksia, ehdotuksia ja ennenkaikkea julkaisematonta tietoa Salpalinjan saloista!

Elokuvan rahoitus nojaa tuotantoyhtiön omarahoitukseen, avustajien ja haastateltavien talkootyöhön sekä anottuun tuotantotukeen. Yhtiö luottaa myös yritysten ja yksityisten ihmisten haluun kiittää elokuvan tuotantotuen kautta sotiemme veteraaneja ja linnoittajaveteraaneja.

Salpalinja ennaltaehkäisevä pelote

Salpalinjan sotilaallisena johtavana asiantuntijana Suomessa kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo Helsingistä pitää Salpalinjan merkitystä jo sotavuosina mutta myös niiden jälkeen selvänä. Koskelo oli paikalla elokuvan tiedotustilaisuudessa.

- Salpalinja oli Neuvostoliiton suuntaan ennaltaehkäisevä pelote. Se yhdessä asekätkennän kanssa vaikutti myös siihen, että sodan jälkeisinä vaaran vuosina 1945 – 1950 Suomea ei miehitetty.

Koskelolla on vahva ammattituntuma Salpalinjaan. Hän on työskennellyt lähes koko virkauransa Suomen itärajalla ja on nimenomaan Salpalinjan historiasta ja sen merkityksestä selkokielinen. Koskelo oli vuonna 2002 perustetun Salpalinjan Perinneyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja.

Kuvassa tuottaja Juha Huttunen avaa tiedotustilaisuuden. Heikki Koskelo puhui Salpalinjan merkityksestä enneltaehkäisevänä pelotteena. Klikkaa kuvaa isommaksi.


Kiinnostaa tutkijoita

Salpalinja kiinnostaa myös tutkijoita. Parhaillaan on työn alla vähän tutkitusta Salpalinjasta ainakin kolme väitöskirjaa. Myös niiden tekijöitä haastatellaan dokumenttielokuvassa.

Arkeologi, filosofian maisteri John Lagerstedt Helsingistä valmistelee väitöskirjaa aiheesta Salpalinja – toisen maailmansodan puolustuslinja kylmässä sodassa. Tutkimuksen lähtökohtana on Salpalinjan maastoinventointihanke 2009 – 2012, jota hän johti. Hanke oli suurin koskaan aikaisemmin Suomessa toteutettu arkeologinen inventointi.

Valtiotieteen maisteri Otto Aura Helsingistä keskittyy tutkimuksessaan työvoiman, lähinnä työvelvollisten sotilaalliseen käyttöön linnoitustöissä Suomessa toisen maailmansodan aikana. Tutkimukseen liittyy Salpalinjan rakentaminen välirauhan aikana työvoiman ja sen sodanaikaisen käytön suunnittelun kautta.

Filosofian lisenssiaatti Virpi Launonen Mikkelistä selvittää väitöskirjatutkimuksessaan Salpalinjan rakentamisen aikaista huoltoa, linnoittajien elämää parakkikylissä ja vapaa-ajan viettoa.
Lisätietoja:

Juha Huttunen                                                                                    Ismo Korhonen
juha.huttunen@videoflow.com                                                           ismoko@hotmail.com
0400650252                                                                                      0465201870
                                                     
John Lagerstedt
045 678 4602

Linkit:
www.storytv.fi  dokumentin traileriin https://vimeo.com/197100880 .


Heikki Koskelon ajatuksia kesällä 2016: http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2016/07/selkokielta-salpalinjasta-ja.html


Kuvaaja Ismo Korhonen tallensi myös tiedotustilaisuuden esitykset. Salpalinjan Oppaiden puheenjohtaja Mauno Sirén (vas) ja vpj Juha Huttunen kuulolla. Klikkaa kuvaa isommaksi.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Minun Salpalinjani

Lukijakirjoitus Virolahdella syntyneeltä Aulikki Kanervalta. Hän kertoo kuinka pelottavalta tuntuneesta Salpalinjasta tuli hänelle ainakin hetkeksi aikaa pitkään mielessä olleen haaveen täyttymys, kesäkahvilan pito. Se toteutui hänen ensimmäisessä kohtauspaikassaan Salpalinjaan, Virolahden Bunkkerimuseolla. TA

MINUN SALPALINJANI

Oli aurinkoinen toukokuun päivä vuonna 1986. Häppilän martat tekivät kevätretken tällä kertaa polkupyöräillen Virolahden bunkkerimuseolle. Mukana olin minä, 11-vuotias tyttö. Tämä oli mieleenpainuva, ehkä hieman mystinen ja pelottavakin ensikohtaaminen Salpalinjaan.

Uteliaana tutustuimme pimeisiin, kylmiin ja kosteisiin korsuihin, joiden kostea haju tuntui voimakkaana nenässä pitkään. Korsut olivat lapsille mahtava, uusi ja jännittävä kokemus, vaikka Salpalinja ja Bunkkerimuseo onkin virolahtelaisille kovin itsestään selvä ja ehkä hieman arkinenkin asia. Tänäkin päivänä löytyy varmasti vielä monia virolahtelaisia, jotka eivät ole Salpalinjalla vierailleet.

Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani on aina jollakin tavalla puhuttu sodista ja varsinkin talvisodasta. Muistan, että 1980-luvulla, sodasta ja venäläisistä puhuttiin vielä hyvin negatiiviseen ja katkeraankin sävyyn. Varsinkin isoäitini oli puheissaan kovin ”ryssävihainen”. Lapsesta tämä oli kovin hämmentävää. Myöhemmin olen katkeruudenkin ymmärtänyt, sillä joutuihan isoäitini lähtemään 9-vuotiaana evakkoon Ylä-Urpalasta, jonne jäi kaikki omaisuus, rakkaat maat ja mannut. Katkeruutta lisäsi myös se, että isoäitini isä, Väinö Keveri, kaatui talvisodassa 31.1.1940.

Kului vuosia ja odottamatta Salpalinja ja lähinnä Salpavaellus tulivat ajankohtaiseksi elämässäni. Eletään vuotta 1994, ja on ensimmäinen Salpavaellus työn alla. Sain keväällä puhelun, jossa kysyttiin haluaisinko tehdä opastekyltit ensimmäiselle Salpavaellukselle. Ja tottakai halusin. Oli minulle kunnia-asia olla mukana ja koin suurta ylpeyttä asiasta. Koko alkukesän pakersin kylttien kimpussa ja valmista tuli määräajassa.

Kului taas vuosia ja aina silloin tällöin tuli vierailtua Bunkkerimuseolla ja retkeilin Salpapolulla.

On alkuvuosi 2013. Ajan lasten kanssa valtatie seitsemää pitkin Vaalimaalle ja mietin ääneen, että kukahan nykyään Bunkkerimuseon kahviota pyörittää. Asia jäi vaivaamaan ja jo seuraavana päivänä otin kunnantoimistoon yhteyttä. Kahvilanpitäjää ei ollut tulevalle kesälle!

Minulla oli jo pitkään ollut haaveena kesäkahvila ja haave siitä, että voisin ainakin kokeilla kahvilan pitoa. Olin myös hoitovapaalla tuolloin, joten mahdollisuus kahvilanpyörittämiseen oli. Otin kahvilan hoitaakseni ja niin olin taas päätynyt Salpalinjalle ja Bunkkerimuseolle.

AULIKKI KANERVA

KOUVOLA

perjantai 20. tammikuuta 2017

Salpalinjan liepeillä

Lukijakirjoitus pitkään Helsingissä asuneelta Osmo Kimmolta. Hän on paitsi paljon osallistuva Salpalinja-opas myös sotahistoriaharrastaja. Hänen kirjoituksia Salpalinjaan liittyen on tässä blogissa julkaistu aiemmin moneen otteeseen. Tässä jutun alussa tulee annos myös aikalaishistoriaa Miehikkälästä, miltä Salpalinja sotien jälkeen näytti. Ei voi olla lukematta! TA


En muista ensimmäistä havaintoani Salpalinjasta, mutta joskus 1940-luvun puolivälin tienoille se tietysti ajoittuu. Tuota nimeäkään en muista niiltä ajoilta, silloin puhuttiin linjasta ja linjanmäestä. Suur-Miehikkälässä lapsuuteni eläneenä jokainen kirkolla käynti merkitsi linjan läpikulkua mennen tullen, joskus hevoskyydillä, joskus Vuorelan linja-autolla. Tarkkana sai olla, että vauhdissa havaitsi tykkikorsun ampuma-aukon. Panssarikaivannot sen sijaan oli helppo havaita, vaikka ne olivat silloin vielä osin karahkoilla katettuja. Jotenkin ne kiviesteet taisivat kuitenkin tehdä suurimman vaikutuksen.

Vierailijoitten mukana
Kesäisin meillä kävi usein vieraita Länsi-Suomesta ja melkein säännöstään miesväen kesken käytiin ihmettelemässä linjaa – vaiettua salaisuutta – nykyisen Salpalinja-museon maastossa. Korsut olivat silloin lukittuja, mutta jo konekiväärikorsun sisäänmenoaukko jyrkkine portaineen oli elämys.  
Länsisaksalainen Lüdenscheidin yleisurheilujoukkue kävi Miehikkälän Vilkkaan vieraana elokuussa 1963. Meille majoitettiin kaksi miestä joukkueen tukijoukoista. Toimin heidän kuljettajanaan sekä kilpailuissa että Myllylammen lavatansseissa käytäessä. Salpalinjan läpi siis mentiin useampaan kertaan ja se kyllä kiinnosti vieraita, joista toinen oli itärintamalla jäänyt sotavangiksi ja joutunut Siperiaan, mistä hän kuitenkin selvisi takaisin. Silloin toivoin, että tietäisin enemmän Salpalinjasta ja osaisin paremmin saksaa. Valitettavasti tilanne ei ole juuri parantunut. Tiedän kyllä enemmän Salpalinjasta, mutta saksan taidot ovat huvenneet.

Ensimmäiselle vaellukselle
Kesällä 1994 kaikki osui kohdalleen. Silloin järjestettiin ensimmäinen Salpavaellus ja kesälomamme Suur-Miehikkälässä oli samaan aikaan. Ilmoittauduin eteläiselle reitille ja matkaan lähdettiin Salpalinja-museolta. Jo silloin käytettiin heittokuljetuksia, ensiksi Siikasaareen, alkupisteeseen ja sieltä sitten Pihlajaan, mistä ryhmittäin suuntasimme maastoon. Hannu Lavosen varmalla johdolla tutustuimme lukuisiin kohteisiin, aina Säkäjärven tulvitusratkaisua myöten. Vaellusvauhti oli reipas ja muonitus toimi hienosti. Ilta Jermulassa oli elämys kuten myös vaelluksen päätöstilaisuus Salpalinja-museon alaparkkipaikalla, mitä Hannu Ilves 7.1.2017 kirjoituksessaan ansiokkaasti kuvasi.

Retkiä linjalle
Vuosi 1999 oli työyhteisössäni kiireinen, etääntyminen hetkeksi tuntui tarpeelliselta. Korsumatkojen verkkosivuilta löytyi ratkaisu ja niin johtoryhmämme löysi itsensä Salpalinja-museon parkkipaikalta 9.9.1999. Ajoneuvoon Helsingissä noustessaan joukko ei tiennyt muuta kuin lähtö- ja paluuajan, varustuksen ja ylimalkaisen kompassisuunnan – senkin pari laivastossa palvellutta tulkitsi väärin.

Maastovaellus Härkämäelle ja Muhikkoon oli elämys. Kaikki sujui aikataulussa ja huolto toimi. Kritiikkipalaveri grillikodassa Suur-Miehikkälässä viimeisteli seikkailun, minkä sitten uusimme vuosia myöhemmin. Tärkeää oli tietysti se, että ne työhaasteet, joita lähdettiin katsomaan kauempaa, saatiin laadukkaasti ratkaistua. Tuon hyvän kokemuksen myötä olen vuosien mittaan tuonut Salpalinjalle myös muita ryhmiä, joiden toiminnassa olen ollut mukana.

Paperisotaa
2000-luvun alkuvuosina tein vapaaehtoistöitä Sota-arkistossa kunnostaen ja luetteloiden sota-aikana arkistoon toimitettuja eri yksiköiden arkistoja. Melko pian työjonooni ilmaantui runsas metri koteloita, joissa luki SAK. Ensimmäisen avattuani totesin, että edessäni ei ollut Työväen arkiston aineistoa. Taas olin päätynyt Salpalinjan liepeille. SAK tässä tapauksessa tarkoitti ruotsalaisten vapaaehtoisten linnoittajien osastoa. Svenska Arbetskåren aloitti linnoitustyöt uudella pääpuolustuslinjalla 17.4.1940. Vähän mietitytti se, että kotelot sisälsivät pääasiassa suomenkielisiä, armeijakunnan lähettämiä asiakirjoja. Niillekin lukijoita riitti, sillä jo kesällä 1940 valtaosa SAK:n työvoimasta oli suomalaisia ja syyskuusta alkaen kaikki.

Opaskurssille
Talvella 2011 osallistuin Salpavaellus-tapahtuman ja Haminan kansalaisopiston järjestämälle Oppaita Salpalinjalle -peruskurssille, samalle, josta Sami Forsström kirjoitti Salpalinjan saloissa 16.1.2017. Osallistumiseni motiivina oli kiinnostus historiaan, en mitenkään tähdännyt opastoimintaan. Salpa-Jukola tarjosi kuitenkin hyvän mahdollisuuden perehtyä maastossa laitteisiin ja tietysti koetella osaamistaan oppaana. Edessä oli kesän 2011 Salpavaellus.

Käärmeen tekoset
Ensimmäiselle Salpavaellukselle olin osallistunut eteläisellä reitillä, joten nyt luonnollinen valintani osui pohjoiseen. Viime hetkillä käytin opaskurssin tarjoaman mahdollisuuden ja ilmoittauduin reittipäällikölle, Kari Tahvanaiselle. Lähtö vaellukselle oli lauantaina aamulla. Perjantaina iltapuolella Kari soitti ja ehdotti opastustehtävää, koska toinen reittioppaista oli kyyn pureman takia pois pelistä. Näin sovittiin maastoyhteistyöhön luottaen, vaikka reitti oli minulle tuntematon. Karin ja Jorma Mänttärin erinomaisella tuella vaellus sujui hyvin, ja ryhmä oli sunnuntaina ajoissa museomäellä valmiina maanpuolustusjuhlaan.

Lisää seurasi
Vielä samana syksynä 2011 alkoi mittava operaatio – RUK kurssien Salpalinja-opastukset. Kurssista 239 se alkoi.  Ne kaikki, kymmenet kierrokset Ravijoella ja Harjussa, ovat olleet antoisia kokemuksia.
Niin siinä kävi, että Salpalinjan liepeillä kasvaneena olen nyt viime vuosina ollut usein itse linjalla.

OSMO KIMMO

Helsinki

maanantai 16. tammikuuta 2017

Kirje tuleville salpavaeltajille

Tässä lisää lukijakirjoituksia. Sami Forsströmin kuvaus on jossain mielessä hyvin tyypillinen tarina. Kun käy kerran tutustumassa Salpalinjaan, siitä innostuu ja niin kuin Samikin, innostus johtaa jopa oppaaksi saakka. Sami on Salpavaelluksen ja RUK-opastusten yksi kantavista voimista. Kannattaa lukea! TA
Kirje tuleville salpavaeltajille
Ja miksi ei myös nykyisillekin. Olen Sami Forsström, salpavaeltaja, Salpalinja-opas, vaelluksen reittipäällikkö (2013-2014) ja muuten vaan (paikallis)sotahistoriasta kiinnostunut henkilö. Mietin monta vuotta osallistumista Salpavaellukselle, minulla on monia harrastuksia ja niille yhteistä on kesäaika. Suomen kesä on lyhyt ja kaikkea itseään kiinnostavia asioita on tarjolla runsaasti, näin myös minulla.

Olen ollut vuosia tietoinen Salpavaellus-tapahtumasta, samoin olen pitkään suunnitellut osallistumista tapahtumaan. Mutta, koska kiinnostuksen kohteita ja vaihtoehtoja on paljon, kesti kauan, ennen kuin hakeuduin ensimmäiselle Salpavaellukselle. Viimein vuonna 2010 päätin, että nyt on aika kokeilla jotain uutta, ilmoitin itseni ja vanhimman poikani (silloin 15 v.) vaellukselle. Lähdin mukaan avoimin mielin ottamaan vastaan sen mitä tarjolla on.
Ja tarjonta ylitti kaikki odotukseni. Olin jo ehtinyt tutustua vuosien aikana Virolahden Bunkkerimuseoon ja Miehikkälän Salpalinja-museoon sekä lisäksi muutamiin maastokohteisiin, jotka tuttavani olivat ”vahingossa” löytäneet. Jo nämä olivat tehneet minuun suuren vaikutuksen, ajattelin, onpa mahtava rakennelma. Silloin en vielä hahmottanut kokonaisuutta. Kunnes osallistuin Salpavaellukselle, ensimmäisen kerran. Samalle viikonlopulle maassamme sattuu useita kiinnostavia tapahtumia, valinnanvaraa on, mutta joskus kannattaa ehdottomasti poiketa kaavasta ja kokeilla jotain uutta.
Päätin tehdä niin, maksoin osallistumismaksun aikuiselta ja lapselta, jotka tuntuivat siinä vaiheessa hivenen suurelta. Kunnes lauantaiaamuna kesäkuun lopussa suuntasimme matkan kohti Miehikkälää, no joo, olimme varautuneet tulevaan ja olimme majoittuneet noin 15 km päässä Salpavaelluksen lähtöpaikalta, ollaksemme ajoissa aamulla yhdeksältä tapahtuvaan lähtöön.
Saapuessamme lähtöalueelle, saimme todeta, että järjestäjät olivat huolehtineet opastuksesta, pysäköinnistä. ilmoittautumisesta, jne., ei tarvinnut kuin mennä ja olla avoimin mielin. Kaikin puolin vaellus oli miellyttävä kokemus, sisällöstä ei tässä yhteydessä sen enempää, palataan siihen ehkä myöhemmin. Mieleen jäi kuitenkin päällimmäisenä, että tänne pitää palata uudestaan, kokemus oli todella vaikuttava.
Niinpä yllätykseni oli melkoinen, kun loppuvuodesta 2010 Haminan kansalaisopiston kurssitarjonnassa oli kurssi Salpalinja-oppaille. Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, kun ilmoittaudun kurssille. Kevät 2011 meni mielenkiintoisten luentojen (11 kpl) parissa sekä itseopiskelun merkeissä. Kunnes valmistuimme Salpalinja-oppaiksi, tulikasteemme saimme Salpa-Jukolassa viikkoa ennen Juhannusta 2011. Itselleni se oli ensimmäinen Jukola-viesti tapahtumaan osallistuminen, sinällään jo vaikuttavaa, siihen yhdistettynä yleisön alueen sotahistoriaan tutustuttaminen, tietenkin Salpalinjaan. Tehtävää ei myöskään helpottanut se, että vieraista monet olivat tulleet Suomen ulkopuolelta ja opastuksia vedettiin englanniksi ja suomeksi, no tätä olin ennakoinut ja pänttäsin päähäni englanninkieliset vastineet teräsbetonikorsulle, taisteluhaudalle, konekiväärille ja jne. 
Samoissa yhteyksissä oli sovittu, että me tuoreet kurssilaiset voimme osallistua 2011 Salpavaellukselle ns. HPV:nä (Häntäpään Valvojina). Siihen myös itse sitouduin, jo se tuntui todella jännittävältä. Kunnes keskiviikkona, kaksi päivää ennen vaelluksen alkua minuun otettiin yhteyttä ja kysyttiin, josko olisin kiinnostunut lähtemään oppaaksi eteläiselle kahden yön reitille, luvaten toki perehdytyksen reitille. No lienen jossain määrin yllytyshullu, enkä pystynyt kieltäytymäänkään.
Alkoi armoton valmistautuminen, kaivoin käytettävissä olevat dokumentit esiin ja tein itselleni pikaisen käsikirjan reitin kohteista, sain myös vaellusta edeltävänä iltana asiantuntevan perehdytyksen vaelluksen luotto-oppaalta, Raja-Peteltä reittiin. Mikäs siinä, näillä vinkeillä matkaan. Kaiken kaikkiaan kyseinen vaellus sujui hyvin. Tätä käsitystä myös vahvisti se, että minua pyydettiin seuraavakin vuonna vaellukselle oppaaksi. Johon tietysti otin kutsun vastaan. Kuten kaikissa, omaa toimintaa kehittävissä tapahtumissa tapana on, kysyttiin oppailta kehitysehdotuksia vaelluksen reittien suhteen.
Olin jo ensimmäisen vaellukseni jälkeen ajatellut, että tässä olisi sopiva ajanviettotapa lapselle ja hänen luottoaikuiselle, niinpä tein ehdotuksen reitille, joka on suunnattu lapsille ja nuorille huoltajan kanssa. Tuomio vaelluksen johdossa oli ehdoton, tämä pitää toteuttaa ja koska ehdotit, niin sinun tulee se tehdä. Jälleen kerran, koska lienen jossain määrin yllytyshullu, en pystynyt kieltäytymäänkään.
Alkoi taas armoton valmistautuminen, reitin suunnittelu, huollon ja majoituksen järjestäminen tähän auttoi yhteistyö toisen reitin kanssa, yöpyminen oli samassa paikassa. Vaellus 2013 - Laatuaikaa Linjalla, joka oli ensimmäinen lapsille ja nuorille suunnattu reittivaihtoehto täytti odotukset ja oli mielestämme menestys. Sitä ilman muuta seurasi uusinta 2014: Kevyt Korsukierros, osallistujamäärä tuplaantui, mutta perusajatus säilyi, tutustuminen Salpalinjaan hyvässä seurassa ilman kiirettä.

SAMI FORSSTRÖM

Hamina

perjantai 13. tammikuuta 2017

Salpalinja harrastajan silmin

Tässä napakassa, tiivistetyssä lukijakirjoituksessa Seppo Hynninen Imatralta kertoo innostumisestaan ja perehtymisestään Salpalinjaan. Hänellä on myös vankka mielipide Salpalinjan merkityksestä. TA

Ensimmäiset tietoni linnoitteista olivat ranskalaisten Maginot-linja ja saksalaisten Atlantinvalli & Siegfried-linja.

Myöhemmin tuli tietooni, että Suomessakin on linnoitteita ja että niitä löytyy omasta maakunnastakin. Lukiossa piti tehdä äidinkielentunnilla esitelmä jostakin aiheesta. Oman tein Salpalinjasta ja sitä varten hain lähdemateriaalia  Kaakkois-Suomen sotilasläänin esikunnasta.

Naapurin kaverin kanssa teimme retkiä Luumäelle Salpalinjaan ja myöhemmin Salpalinja on tullut tutuksi Virolahdelta Kerimäelle.

Omasta mielestäni on varmaa, että Salpalinja toimi pelotteena, eikä tämän vuoksi vihollinen jatkanut hyökkäystä edemmäs. Toinen vihollista hillinnyt tekijä oli suomalaisten parantunut panssarintorjunta ja saksalaisilta saatu ilmatuki.

Salpalinjan museot tuovat hyvin puolustuslinjaa tunnetuksi. Toinen hyvä tutustumistapa on omatoiminen samoilu metsissä ja korsujen löytäminen.

SEPPO HYNNINEN

Imatra