Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Hyvää Joulua!




Talvikuva: Jouluaaton 2010 harmoniaa Salpalinja-museolla.

Kuva: Kokeiluna betonista valettuja panssariestepaaseja Miehikkälässä.


Aloitin tämän blogin kirjoittamisen maaliskuun lopulla. Lukukäyntejä on nyt yli 3600 ja eri kävijöitä 1940. Eli lähes joka toinen kävijä on palannut sivustolle. Vaikkakin kyse on erikoistietoudesta, on sivusto, näin uskottelen itselleni, ollut tarpeen. Olen tyytyväinen blogin vastaanottoon ja tietysti toivon sanan leviävän edelleen.

Palataan asiaan ensi vuoden alussa. Aiheita on edelleen yllin kyllin. Ja mielelläni annan tilaa myös muille vapaaehtoiskirjoittajille, jos heillä vain on erikoistietoa Salpalinjasta. Odotan viestiä: terho.ahonen@haminetti.net

Oikein Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2011!

Terho Ahonen

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Orkolan lamellikorsut

Kirjoittaja: Risto Häkämies Lappeenranta

Oman tarinansa Salpalinjan saloihin vaatii ilman muuta Orkolan kylässä, sen länsipuolelle sijoittuvat lamellikorsut. Ne ovat profiililtaan kolmiomaisia, pituudeltaan noin 10 metriä. Korkeutta kolmion korkeimmalta kohdalta on noin kaksi metriä. Korsun elementit ovat noin 25 sm leveitä ja kiikkutuolinjalan muotoisia. Niiden päissä on ”lukot”, jotka vastakkain laitettuna lukkiutuvat keskenään. Kaikki elementit ovat siis samanlaisia.

Kun lattiaelementti on asetettu paikoilleen, nostetaan molemmilta puolilta elementit ylös, ja niiden kärjet kohtaavat toisensa, jolloin on syntynyt 25 sm lisäpituutta korsulle. Näitä sitten riittävä määrä peräkkäin, niin kas kummaa, meillä on puolivalmis lamellikorsu. Tämän jälkeen elementit kiinnitettiin pitkällä vanttipultilla toisiinsa, jotta yhdistelmä saatiin pysymään pystyssä. Seuraavaksi valettiin lamellien päälle betonikuori, jolloin kestävyyskerroin saatiin nousemaan korkeammaksi.

Ennen ulkokuoren valua on ilmeisesti kaadettu pikeä lamellien saumoihin, jotta saataisiin korsu vesitiiviiksi. Lopullinen ulkovuoraus tehtiin hiekasta ja lohkokivistä, joita saatiin panssariestekivi louhoksilta. Tällöin saavutettiin myös kestävyyttä tykkitulelle. Lopuksi tietenkin sammalta tai jotain valmista viherkasvia ulkopintaan, ja näin lamellikorsu oli naamioitu.

Molemmissa Orkolan korsuissa on sisääntulo tehty pyöreistä betonirenkaista. Sekään ei ole suora putki, vaan ajan mukaan kaareva, tällöin se on sirpalesuojattu sisäänmenoaukon suhteen.

Mainittakoon tässä, että kaksi pyöreistä betonirenkaista valmistettua korsua löytyy Luumäen Huomolan kylästä, läheltä Luumäen Motellia. Myös kannattaa mainita, että näitä lamellikorsuja on Salpalinjassa vain nämä kaksi Orkolan korsua.

Numeroltaan korsut ovat 3000 ja 3001. Minkä kaavan mukaan numerointi on tehty, siitä ei liene kenelläkään tietoa. Kysyessäni lamellikorsujen suunnittelijaa, Salpalinjasta suurin piirtein kaiken tuntevalta tekn.kapt. Arvo Tolmuselta, hänkin joutui nostamaan asian suhteen kädet ylös: Ei tietoa!

Lamellikorsujen käytölle löytyy sen sijaan selkeä idea. Miehistön sirpalesuoja ja lämmin lepopaikka. Kaikissa niissä oli kamina , ja molemmilla seinillä pituussuunnassa kulki makuulaverit. Selkeä idea niiden käytöstä myös nykyaikana on syntynyt paikallisella perunanviljelijällä Jaakko Pukilla. Ne ovat loistavia perunavarastoja.

Tällainen elementtityyppinen rakentaminen jo 1940-luvulla oli ainutlaatuista. Valitettavasti tämäntyyppinen rakentaminen unohdettiin jo sodan aikana. Muutamia lamellielementtejä löytyi korsujen lähistöltä irrallaan, tosin hyvin perusteellisesti luonnon naamioimana. Näitä lamelleja oli jossakin vaiheessa siirretty Kouvolaan varuskunnan mäelle, mutta tällä hetkellä niiden olinpaikasta ei ole tietoa.

Varma tieto muutamien lamellien sijainnista on sen sijaan se, että niitä löytyy muutama kappale allekirjoittaneen varmasta kätköstä!!!!

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Vesistöstä vesistöön, Luumäelläkin

Olen esittänyt Salpalinjan perinneyhdistyksen asiantuntijaorganisaation jäsenille toivomuksen kirjoittaa tässä blogissa Salpalinjasta oman alueensa näkökulmasta. Linnoituksen erityispiirteet yksityiskohtineen eri itärajan osissa ovat tietämisen arvoisia. Ensimmäisenä vierailevana kirjoittajana on Risto Häkämies Lappeenrannasta. Hän on paitsi Salpalinjan asiantuntija, myös Mannerheim-linjan tuntija ja sotahistoriaharrastaja.

Orkolasta Suoanttilaan

Kirjoittaja Risto Häkämies Lappeenranta

Näin Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi on paikallaan kirjoittaa Salpalinjasta. Itsenäisyyspäivä tuo luonnollisesti siihen oman ulottuvuuden. Onhan tuo linnoitusketju omalta osaltaan antanut meille mahdollisuuden viettää tätä meille niin tärkeää juhlapäivää.

Keskityn aluksi Luumäen Orkolan ja Suoanttilan kylien väliseen maastoon.

Järvikannakset olivat tärkeitä kohteita Salpa-aseman linjausta suunniteltaessa. Tällä kyseessä olevalla taipaleella tämä näkyy selkeästi. Kolmen järven, Suur-Urpalanjärven, Herajärven ja Elkiänjärven kannakset ovat tiukasti linnoitettuja.

Orkolan kylän (kaikissa kirjoissa yleensä kirjoitetaan kylä Orkkolan nimellä, mutta oikea nimi on Orkola) pohjoispuolella kivieste on rakennettu aivan Suur-Urpalan etelärannalla olevan Sulkavuorenkallioon kiinni. Lähellä oleva kallion harjanne, joka aivan sattumalta kulkee pohjois-eteläsuunnassa, on linnoitettu taisteluhaudalla. Se on pääosiltaan pystytty kaivamaan lapiolla, ja louhintaa ei ole tarvinnut tehdä. Hautaan on valettu betonista L-kirjaimen muotoiset suojat lähes kaikkiin pesäkkeisiin. Kallion madaltuessa on taisteluhautaa kaivettu hiekkaiseen kangasmaastoon.

Ensimmäinen teräsbetonikorsu tulee vastaan alueen korkeimman kukkulan päällä. Siinä on kk-kupu ja 20 miehen majoitusmahdollisuus. Ampumasuunta on pohjoisen suuntaan avautuvalle suolle ja Suur-Urpalan järvelle. Seuraava on kk-kuvulla varustettu laite, jonka konekivääri voi ampua Lensulan kylästä tulevalle tielle. Linjan rakentamisen aikoihin suot olivat lähes puuttomia, jolloin tuo korsun edessä oleva suo oli myös aseen tulen vaikutuspiirissä.

Toinen teräsbetonikorsu, joka on tällä samalla kukkulalla, on kk- ja 20 miehen majoituskorsu. Ampumasuunta on edellisestä 90-astetta poispäin, etelään, Orkolan kylän itäpuolelle.

Seuraava kk-korsu löytyy noin 400 metriä edellisestä etelään. Siitä löytyy kahteen suuntaan ampuvat konekiväärikammiot ja majoitusta 40 miehelle. Ampumasuunnat ovat koilliseen ja etelään. Korsu sijaitsee aivan Orkolasta Jurkkolan kylään vievän tien varrella. Kun lähtee kulkemaan tästä paikasta suoraan taas kohti etelää, niin pienen pellon takaa löytyy kk-asema rinteen alta. Sen takana ylempänä rinteessä on 40 miehen ja 10 miehen majoituskorsut, ja jos oikein muistan, niin toisen laitteen päällä on myös lähitaistelukupu.

Edellä kerrotulta mäeltä kohti lounasta kuljettaessa siten, että Heräjärvi jää vasemmalle, löytyy rantatien varresta korsu, jonka ampumasuunnat ovat etelään ja itään. Korsussa on myös pst-tykin itään ampuva aukko. Paikka on myös tuttu Salpavaelluksella olleille. Se on ollut parina vuonna ns. pitkän reitin majoituspaikkana.

Suur-Urpalan ja Heräjärven väliselle kannakselle on koko matkalle tehty kivistä panssarieste. Sen siksak-muoto etenee osin metsässä, osin peltojen laidassa. Valitettavasti kylän keskellä ollut parinsadan metrin pätkä kiviestettä on siirretty muutama metri sivuun uuden tielinjan tieltä.

Orkolassa näkee myös syksyllä 1939 tehtyjä taisteluhautoja, sekä kiviestettä, joka erottuu maastossa huomattavasti matalimpina kivinä. Tämä linjaus sijoittuu kylän länsilaitaan.

Kylän itäpuolella on laskujoki, joka laskee Suur-Urpalan vettä kohti etelää. Tästä joesta, tai pitäisikö kirjoittaa ojasta, löytyy kaksi padon paikkaa. Niillä olisi säädelty veden juoksutusta Kivijärven tulvituslaitteesta tulevalla vedellä. Kyseessä ovat Orkolan- ja Myllylammen padot.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Kansalaisvelvollisuus tuntea isäin teot

Viime sotien aikana oli monta kertaa hiuskarvan varassa, että joulukuun kuudes, Suomen itsenäisyyspäivä, olisi jäänyt historiaan. Päivää olisi pahimmassa tapauksessa vietetty kenties jonkinnäköisenä nuorena kaatuneen itsenäisen Suomen muistopäivänä ja varmasti salaa aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka.

Onneksi suomalaiset kestivät ja siniristilippu on noussut ja nousee uljaana salkoihin joka vuosi 6.12.

Talvisodan ja jatkosodan sotilaat eivät taistellessaan tienneet, että Neuvostoliitto tulee romahtamaan vuonna 1991 ja siihen pakkoliitetyt neuvostotasavallat saavat itsenäisyytensä. Jos Suomen miehet ja naiset olisivat antaneet periksi, niin todennäköisesti Suomikin olisi nyt 20 vuoden ajan totutellut jälleen länsimaiseen talousjärjestelmään ja elämänmenoon, 50 vuotta hyvinvointikehityksestään täydellisesti menettäneenä!

Itsenäisyyspäivä on perinteisesti paikka kiittää ja kunnioittaa niitä ihmisiä, jotka ovat edesauttaneet maan itsenäisyyden syntymistä ja ylläpitämistä.

Veteraanisukupolven perintö on jäämässä sodan jälkeen syntyneiden vastuulle. Veteraani- ja muista vastaavista yhdistyksistä tulee perinneyhdistyksiä. Muistamisen ja kiittämisen ketju jatkuu. Hyvä niin.

Mitä kauemmaksi sotavuodet jäävät taakse, sen vähemmän niiden merkitystä hyvinvoinnillemme muistetaan.

Lähes kaiken vastikkeetta saanut nykynuorisomme on Suomen tulevaisuus. Tietysti hekin maansa historian kouluopetuksesta jollakin tavalla tuntevat. Mutta tietääkö nuorisomme tarpeeksi pitääkseen kiinni taistelukentillä verellä lunastetuista asioista, jotka heille ovat olleet syntymästään saakka itsestäänselvyyksiä?

Viime sotien kulusta johtuen nyky-Suomen puolella ei ole montaa taistelupaikkaa, joka muistuttaisi veteraaniemme uhrauksista. Sankarihaudat kautta maan ovat oma lukunsa.

Yksi monumentti viime sotien ajalta on kuitenkin säilynyt ja varmasti ainakin osittain säilyy. Se on koko itärajamme mittainen Salpalinja. Vaikka Salpalinjalla ei koskaan taisteltu, sen perintö on vaalimisen arvoinen. Heijastaahan valtavan linnoituskokonaisuuden rakentaminen yhä edelleen huikealla tavalla sitä maanpuolustus- ja samalla itsenäisyytemme tahtoa, joka suomalaisilla silloin oli.

Koskematon Salpalinja on siis pysyvä muistomerkki sotavuosien ihmisten halusta asua ja elää vapaassa Suomessa.

Siksi minä puhun ja kirjoitan Salpalinjasta. Siksi minä haluan, että periaatteessa jokaisen suomalaisen pitäisi Salpa-asema tuntea, ainakin tietää sen merkitys osana Suomen kamppailua pysyä itsenäisenä. Siksi minä toivon, että kaikki itärajan paikkakunnat omalla kohdallaan välittäisivät Salpalinjan viestiä eteenpäin. Siksi minä toivon voimia kaikille nykyisille Salpalinja-puurtajille kertoa tätä ilosanomaa.

Sitähän se on, ilosanomaa, Suomen jälkipolville. Valitettavasti he eivät sitä itse välttämättä vielä tiedä. Siksi meidän, jotka tiedämme, pitää siitä kertoa, vaikka se patrioottiselta paatokselta, isänmaalliselta vuodatukselta joskus kuulostaakin.

Paljon on jo tehty. Salpalinjasta on tehty lukuisia nähtävyyksiä ja muistomerkkejä pitkin itärajaa. Hyvä. Mutta niille pitää saada lisää kävijöitä, jotta veteraaniemme viesti menisi perille. Mikään teksti, eivätkä kuvatkaan, kerro koko totuutta. Vasta paikan päällä ja monissa eri paikoissa käytynä sotiemme naisten ja miesten valtava maanpuolustustahto avautuu.

Salpalinja on ollut niin valtava urakka ja maanpuolustuksellisen tahdonvoiman näyttö, että sen tunteminen on kansalaisvelvollisuus. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Salpa-asemassa ei taisteltu!

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Korsujen vesihuolto

Teräsbetonikorsun sijoittamisessa maastoon tärkeintä oli tietenkin paikan soveltuvuus aiottuun tehtävään. Asekorsujen sijoittelussa sivustatulitus ja erityisesti konekiväärikorsussa vielä maanpintaa myötäilevä matala tuliverkko sekä tulenjohtokorsuissa hyvä tähystysmahdollisuus olivat ratkaisevia. Pelkissä majoituskorsuissa tärkein vaatimus oli mahdollisimman lyhyt ja suojainen siirtymistie tuliasemiin.

Korsujen vesihuolto, kaivo ja viemäröinti, oli toiminnallisten vaatimusten ohella otettava huomioon. Korkeissa maastonkohdissa sijaitsevissa tulenjohtokorsuissa pohjavesi tuskin aiheutti viemäröintiongelmia. Sen sijaan alavilla, tasaisilla paikoilla pohjavesi piti saada pysymään lattiapinnan alapuolella.

Korsun rakentaminen esimerkiksi suolle oli pohjaveden takia mahdotonta. Kun lähtökohta oli rakentaa korsu maanpinnasta alaspäin, piti järeiden korsujen kuusi metriä syvästä montusta saada vesi johdetuksi pois. Pienten pallokorsujen osalta tehtiin kompromisseja nostamalla korsu "pohjaveden päälle", jolloin osa rakenteesta jäi maanpinnan yläpuolelle vetämään vihollistulta puoleensa.

Yleensä iso teräsbetonikorsu sijaitsee joko mäen tai harjanteen rinteessä tai pienellä luonnonmukaisella nyppylällä. Salaojituksen ja viemäröinnin punaiseksi poltetut savitiiliputket johdettiin joko ampumasektorin tai sisäänmenokäytävän alle riippuen paikasta. Viemäröinti päättyi salakaivoon, jotta vihollinen ei olisi päässyt putken päästä työntämään esimerkiksi taistelukaasua korsuun.

Joissakin kalliossa sijaitsevissa majoituskorsuissa on hyvin syvät sisäänmenokäytävät. Ne selittyvät sillä, että vihollisen puolen ehjää kalliota ei ole "turvallisuussyistä" haluttu rikkoa ja viemäriputket on johdettu sisääntulokäytävään. Ja jotta riittävä kaato veden virtaamiselle on saatu, on käytävä pitänyt louhia syväksi.

Kaikkiin korsuihin, jos mahdollista, tehtiin oma kaivo, jos pohjavettä löytyi maanpinnasta laskettuna kymmenen metrin syvyydestä. Maavaraiseen korsuun tehtiin rengaskaivo. Kallioon rakennetuissa korsuissa kaivolle louhittiin onkalo. Kaivo yleensä sijoitettiin korsun majoitusosaan.

Korsukaivoja on hyviä ja huonoja, niin kuin normaalielämässäkin. Monessa korsussa kaivo toimii vielä tänäkin päivänä ja hyvää vettä riittää, jos kansi on estänyt epäpuhtauksien ja eläinten pääsyn kaivoon. Toisissa kaivoissa taas vettä kuivana aikana ei ole lainkaan tai se on laadultaan huonoa.

Niihin korsuihin, joihin ei pystytty rakentamaan omaa kaivoa, vesihuolto turvattiin kantovedellä. Korsuun tuotiin irrallinen muutaman sadan litran säiliö, jonka avulla miehistö pystyisi taistelutilanteessa tulemaan toimeen päiväkausia.

Sotilaiden lisäksi vettä tarvittiin konekiväärikorsuissa piipun jäähdytystä varten. Asia oli ratkaistu kahdella tavalla. Jäähdytysvesi johdettiin käsipumpulla suoraan kaivosta konekiväärin vaippaan. Tai kaivosta nostettu vesi kannettiin konekiväärin vieressä seinään kiinnitettyyn pieneen säiliöön, josta ampujan apulainen pumppasi sitä käsipumpulla aseen vaippaan.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Estekivien louhinta

Salpalinjaan louhittiin ja kuljetettiin välirauhan aikana 350 000 - 400 000 yksittäistä panssariestekiveä! Se on yhtä monta kuorma-autokuormaa! Jokainen kivi painoi vähintään 3 000 kiloa. Seuraavassa valotan pikkuisen, mistä nuo kivet kiskottiin.

Muodoltaan sokeritoppa- tai pyramidimaiset kivet louhittiin lähimmästä mahdollisesta peruskalliosta.

Itärajalla raaka-ainetta riitti. Kaakkois-Suomi kuuluu Viipurin rapakivigraniittialueeseen. Rapakiven kestävyyttä epäiltiin, mutta kiinteässä kalliossa sään ulottumattomissa oleva kivi oli yhtä lujaa kuin mikä tahansa graniitti. Karjalan kannaksella louhintakelpoista kalliota oli sitä vastoin vähän. Siksi Salpalinjan kiviä Hamina-Taavetti -linjasta kuljetettiin kesällä 1943 kaikkiaan noin 40 000 kappaletta VT-asemaan.

Louhinta alkoi sopivan kallion etsimisellä. Perusvaatimus oli, että kallio oli ehjää. Vaakahalkeamien välin tuli olla vähintään estekiven korkeuden verran, noin 170 senttimetriä.

Harvoin kallion reuna oli valmiiksi pystysuora ja sileä. Siksi muotoiltiin ensin louhoksen "rinta", suora seinämä. Sen korkeuden tuli siis olla vähintään yhden estekiven korkuinen. Yleensä rinta oli useita metrejä korkea . Virolahden Harjun maatalousoppilaitoksen mailla Vahtivuoressa louhoksen rinnan korkeus on jopa noin 15 metriä.

Louhinta alkoi irrottamalla rinnasta estekiven levyinen, 80 - 100 sentin paksuinen viipale kalliosta. Pystyporaukset tehtiin paineilmalaitteistolla. Noin 40 millin reikiä porattiin jyrkänteen suunnassa 60-70 sentin välein ensimmäiseen vaakahalkeamaan saakka. Teoriassa (käytännössä tuskin) jopa edellä kerrotun Vahtivuoren louhoksen 15 metrin syvyyteen saakka.

Pystyporausten jälkeen reiät panostettiin kokeilemalla haetulla määrällä räjähdysainetta niin, että ammuttaessa reikien väliin syntyy halkeama ja räjähdysvoima kaataa irronneen kivilevyn maahan.

Siltä osin kun kivilevy jäi ehjäksi, se pilkottiin paineilmaporauksilla ja räjähdysaineella estekiven korkeuden levyisiin viipaleisiin. Tämän jälkeen tällaisen viipaleen kimppuun käytiin käsiporalla ja lekalla (moskalla).

Käsiporaus oli kahden miehen työtä. Toinen piti poraa ja kiersi sitä toisen miehen jokaisen lekaiskun jälkeen hieman eri asentoon. Idea iskuporakoneissa on sama, mutta tahti on hieman nopeampi! Eräs arvio työn nopeudesta on, että neljän miehen työtiimi ( poranpitäjä, lekamies, teräseppä ja teriä teroitukseen kiikuttava lähetti) saivat aikaan 20 millin reikää päivässä noin neljä metriä, eli metri miestä päälle. Oli miten oli, joka tapauksessa hidasta käsiporaus oli, mutta konekalustoa ei kaikkiin työvaiheisiin riittänyt.

Käsiporauksella porattiin estekiven korkeuden levyiseen viipaleeseen poikittain hieman viistoon pystysuora reikärivi. Reikien syvyys oli vaaksan verran ja etäisyys toisistaan niin ikään vaaksan verran. Näihin reikiin asennettiin kivikiilat (metalliliuskat ja tappi väliin). Tämän jälkeen kiiloja tiukattiin lekan iskuilla vuoronperään, tiukemmalle ja tiukemmalle, kunnes kolmen tonnin lohkare irtosi. Sen jälkeen seuraava reikärivi toisin päin viistosti, jolloin kiven muodoksi tuli alaspäin levenevä.

Edellä kuvatulla tavalla kivi kerrallaan hitaasti mutta varmasti irtosi isommasta kappaleesta ja oli valmis siirrettäväksi louhokselta estetyömaalle. Yhden kiven irrottamiskustannus oli 95 silloista markkaa. Siitä työn osuus oli 70 markkaa, loppu oli poranteroitus- ja ym. räjähdysainekuluja. Rakennusmiesten tuntipalkat olivat 8-15 markkaa. Eli karkeasti sanottuna yhden kiven irroitus kalliosta maksoi noin yhden miehen päiväpalkan verran.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Salpalinjan perinneyhdistys avaintoimija

Suomen historiaan merkittävällä tavalla vaikuttaneen Salpalinjan tunnettavuuden eteen tehdään työtä monella tasolla. Tässä kirjoitussarjassa on tuotu esiin asiatiedon lomassa muutamia paikallisia toimijoita museoista erillistapahtumiin. Nyt on vuoro nostaa esiin yksi tärkeimmistä tekijöistä, valtakunnallinen Salpalinjan perinneyhdistys ry. Se on perustettu vuonna 2002.

Perinneyhdistyksen päämääränä on Salpalinjan kansallisen ja kansainvälisen tunnettuuden lisääminen, valtakunnallisen toiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen sekä Salpalinjan perinteiden vaaliminen.

Lainaan yhdistyksen kotisivuilta myös toiminnan tavoitteet:

"Salpalinjan perinneyhdistyksen tarkoituksena on tukea toiminnallaan Salpalinjan valtakunnallista kehittämistä ja ylläpitämistä kansallisena ja kansainvälisenä muistomerkkinä.
Yhdistys kehittää Salpalinjaan liittyvien eri osapuolten yhteistoimintaa edistämällä linnoitushistoriallisten ja matkailullisten toimijoiden verkostoitumista.
Lisäksi yhdistyksen tarkoituksena on Salpaveteraanien perinteen ja historiallisten muistojen vaaliminen sekä yhteistyön kehittäminen maanpuolustuksellisten yhteisöjen kanssa."


Tavoitteet ovat komeat ja vapaaehtoisvoimin tehtynä työtä riittää pitkäksi aikaa. En lähde toistamaan yhdistyksen toimintamuotoja, kun ne löytyvät helposti salpakeskus.fi -portaalista yhdistyksen nettisivuilta.

Tärkeintä on, että yhdistys koko valtakunnan kattavana "katto-organisaationa" saisi painoarvollaan päämääriään eteenpäin. Siinä työssä hartiat eivät ole koskaan liian leveät.

Yhdistyksen puheenjohtajat, ensin kenraaliluutnantti Heikki Koskelo ja nyt eversti Arto Mikkonen, ovat tehneet hyvää työtä laajalla rintamalla. Heidän ohessa on työskennellyt lukuisa joukko ahkeria työmyyriä, joista ei voi olla mainitsematta Jussi Carpénia. Hän on ollut yhdistykselle rahanarvoinen mies. Kassa on kunnossa.

Toimintaa on ollut. On tuotettu kirjallisuutta, multimediaa internettiin, on pidetty perinnepäiviä ja palkittu Salpalinjan rakentajia, on annettu asiantuntija-apua, pidetty yllä yhteyksiä ulkomaille, erityisesti Ruotsiin ja ties mitä. Paljon on tehty.

Perinneyhdistyksen ylevien tavoitteiden toteutuminen vaati sitoutuneita vapaaehtoisia. Niitä on onneksi ollut. Yhdistyksen valtakunnallisuus ja pitkän itärajan mukana pitäminen Suomenlahdelta Lappiin tuo omat ongelmansa kokoontumisten osalta. Onneksi tämä sähköinen viestintä sitä helpottaa. Silti rohkenen uskoa, että perinneyhdistykselläkin on pula tekevistä käsistä ja ennen kaikkea työkaluista.

Salpakeskus henkiin

Salpalinjan perinneyhdistys on yksi osa kokonaisuutta nimeltä Salpakeskus. Ne muut ovat Miehikkälän Salpalinja-museo, Virolahden Bunkkerimuseo ja Pioneerimuseo. Tuo Salpakeskus minun ymmärtääkseni perustettiin vuonna 2005 nimenomaan edellä mainittujen taustayhteisöjen työkaluksi, tekemisen tekijäksi, Salpalinjan kukoistamiseksi.

Nyt joudun valitettavasti olemaan ilkeä ja toteamaan, että viisi vuotta perustamisensa jälkeen Salpakeskuksessa on jotain samaa kuin jatkosodan VKT-asemassa. VKT-asema oli joukkojen sinne vetäytyessä käytännössä vain viiva kartalla. Juuri muuta ei muutamaa "poteroa" lukuunottamatta oltu tehty. Siitä pitävän puolustusaseman teki sotiemme veteraanien taistelutahto!

Samoin Salpakeskus on toistaiseksi vain portaali internetissä ja loppu onkin sitten sanahelinää. Taistelutahtoa ei tunnu olevan.

Pioneerimuseo tutkii parhaillaan mahdollista vetäytymistä Miehikkälästä, jonne se tuli nimenomaan innostuneena Salpakeskus-kokonaisuudesta. Salpalinja-museolla ja Bunkkerimuseolla on infra, toiminnan puitteet, kunnossa, etten sanoisi loistavassa kunnossa.

Niin Miehikkälän kuin Virolahdenkaan kunnan talous ei tätä nykyä taitane kestää edellä mainittujen mainioiden museoiden täysipainoista hyödyntämistä Salpakeskus-idean pohjalta. Markkinointi olisi ensimmäinen avainsana, mutta kuntien osoittamilla muutamilla satasilla, ehkä tonnilla parilla ei museon virkamiehet ihmeisiin pysty. Kysymys olisi perustavaa laatua olevasta kuoppakorotuksesta, kymppitonnien satsauksesta ja toiminnan edelleenkehittämisestä. Siihen tarvittaisiin kunnanvaltuustoilta taistelutahtoa, toistan taistelutahtoa!

Salpakeskus-idea on polkenut nyt paikallaan viisi vuotta. Toivoisin, että kun kunnat eivät siihen pysty, niin Salpalinjan perinneyhdistys voisi olla se kokoava voima, joka nostaisi Salpakeskus-ajatuksen uudelleen jaloilleen. Se tarkoittaa siis rahaa. Ei varmaan hirveitä summia tarvittaisi, jolla Salpalinjan vetovoima ja dynamiikka pantaisiin liikkeelle.

Kun kunnilla eikä perinneyhdistykselläkään rahaa siihen ole, on sitä saatava valtiolta. Suomen kunniavelan maksu veteraaneille on tältä osin kesken.

Siinä olisi lobbauksen paikka.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Linnoitustietä 800 kilometriä

Salpalinja rakennettiin talvisodan jälkeen uudelle itärajalle puolustusasemaksi. Se sijoitettiin rajasta reilun tykinkantaman päähän, jotta naapuri ei "omalta" puoleltaan olisi päässyt häiritsemään rakennustöitä. Pääasema tuli käytännössä 15- 20 kilometrin päähän rajasta.

Kun puolustuksellisuus oli linnoituksen lähtökohta, merkitsi se linnoituslaitteiden sijoittamista parhaimpiin mahdollisiin maastokohtiin annetulla ylimalkaisella puolustusvyöhykkeellä. Se tarkoitti, että rakennettua kulttuurimaisemaa ei kaihdettaisi, ei myöskään asumatonta korpea.

Jotta kaikki se hirvittävä tavara- ja materiaalimäärä, jota rakentaminen vaati, saataisiin siirrettyä paikalleen, tarvittiin kuorma-autoliikenteen mahdollistava tiestö. Ymmärrettävää on, että tuon ajan pääosin takapyörävetoinen kuorma-autokalusto ei ihan millä tahansa kärrypolulla pystynyt liikkumaan. Valmista tietä ei monelle korsulle tai kiviestekohteelle ollut.

Niinpä Salpalinjan rakentaminen kulloisessakin kohdassa alkoi tien teolla.

Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia -kirjassa kerrotaan, että "uusia teitä rakennettiin noin 353 km ja vanhoja korjattiin noin 452 km. Tietöitä kertyi siis yhteensä 805 km." Näin jälkikommenttina ja kuriositeettina voi Arimon tekstistä todeta, että noin-sanaa ei enää yhteissummassa käytetty.

Tuosta tieverkosta uskallan melko varmasti sanoa, että siitä noin 200 kilometriä on kiviesteen vieressä. Kiviestettähän Salpalinjassa on 225 kilometriä. Jos siitä jokunen pätkä on osunut valmiin tien varteen, niin tuskin pariakymmentä kilometriä enempää.

Yksittäinen panssariestekivi painoi vähintään kolme tonnia, 3000 kiloa. On täysin selvää, että kiven pystytyspaikka ei voinut olla monenkaan metrin päässä kantavasta tiestä.

Niissä kohdin metsissä tai pelloilla, joissa estekivet eivät ole nykyisin käytössä olevan tien varressa, tienpohjan kyllä jalan alla helposti tuntee. Sepeliä ja soraa ei ole kantavuuden saamiseksi säästetty. Sulan kelin kantavassa tietyössä säästettiin kiviesteiden kohdalla oikeastaan vain talvella 1941, jolloin käytettiin hyödyksi kivien ajossa pehmeillä mailla vahvasti jäätynyttä maata, routaa.

Monin paikoin linnoitustien paikat metsissä ovat selvästi havaittavissa, vaikkei niitä olisi käytetty sitten rakentamisen. Tiepohja on niin kova, että siinä harvoin kasvaa kituvia puuntaimia suurempaa puustoa. Pintakasvillisuus vain pois puskutraktorilla ja tie olisi valmis vaikka henkilöautolle.

Osa linnoitusteistä on yhä käytössä tilus- tai metsäteinä.

Kuorma-autoja Salpalinja-työmaalla oli käytössä noin tuhat. Se oli noin puolet käytettävissä olevasta Suomen kuorma-autokannasta. Puukaasu- eli häkäpyttyautoja kuorma-autoista oli noin 60 prosenttia.

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Ampuma-alan raivaukset

Salpalinjan puolustuksen selkäranka erityisesti odotetulla painopistealueella Suomenlahden ja Salpausselän välillä oli konetuliaseiden, käytännössä konekiväärien, yhtenäinen sivustatuliverkko. Koko Salpa-asemassa teräsbetonikorsuihin ja -pesäkkeisiin oli rakennettu 295 kestolinnoitettua konekivääriasemaa. Näitä täydensi 1250 katettua tai avonaista kenttälinnoitettua kk-pesäkettä.

Konekivääriasemien sijoittelu vaihtelevaan maastoon oli ammattityötä. Pyyhkäisevän, katveettoman ja maanpinnan myötäisen tuliverkon luomisessa tuliasema ei voinut sijaita maanpinnasta metriä korkeammalla. Kumpuilevassa maastossa ei voitu välttää ampumasektorien varsin suuriakin maaleikkauksia. Hyvällä suunnittelulla kuitenkin säästettiin paljon turhaa työtä.

Betoniin sijoitetut konekiväärit ampuivat kiviesteiden suuntaista sivustatulta. Osa kenttälinnoitetuista konekivääreistä oli puolestaan pantu ampumaan edellisiin nähden 90-asteen kulmassa suoraan kiviesteitä päin. Näin teoriassa vihollinen ei olisi pystynyt turvallisesti pesiytymään yhdenkään panssariestekiven suojaan.

Erittäin tärkeä osa tähystyksen ja jalkaväkiaseiden tulituksen kannalta oli tietenkin ampuma-alojen raivaamisella. Muun muassa raivausten osittainen laiminlyönti oli kohtalokasta VT-asemassa kesäkuussa 1944.

Ohjeena Salpalinjassa oli, että taisteluhaudan edestä kiviesteisiin saakka tehtiin vain tarpeelliset harvennukset ja aluskasvillisuuden poisto, sen voimakkuutta vähitellen lisäten viholliseen päin mentäessä. Isot puut olivat kaadettava avonaisten taisteluhautojen läheisyydestä, jotta puissa räjähtävät kranaatit eivät aiheuttaisi sirpalevaaraa puolustajille.

Kiviesteiden edestä etumaasto raivattiin paljaaksi 200-300 etäisyydelle saakka. Puolileikillisellä metsänhoitotermillä sanottuna Salpa-asema oli myös Suomen suurin "kaistalehakkuu". Erityisen hyvin asia on nähtävissä Virolahden bunkkerimuseolla esillä olevissa tuon ajan ilmakuvissa. Raivaukset siis myös tehtiin, eikä vain meinattu.

Ampuma-alan raivausten lisäksi kaikki ne mäennyppylät ja harjanteet lähimaastossa, joihin vihollinen saattoi tuoda tulenjohtueen tai suorasuuntaustykkinsä, hakattiin myös paljaaksi.

Ainakin ohjeistustasolla kehotettiin omista puolustusasemista hakkaamaan erityisiä tähystyslinjoja mahdollisimman pitkälle vihollisen tulosuuntaan. Näistä tarkkailulinjoista pyrittiin tekemään tähystysverkko, jolla olisi kenties saatu etukäteistietoja vihollisen liikkeistä.

Yksi osa metsän hyötykäyttöä puolustuksessa oli tehdä puista murrosteita kivi- ja piikkilankaesteiden tueksi. Tukkipuukokoisen metsän kaataminen pitkään kantoon mahdollisimman paksulla pitopuulla olisi vaikeuttanut jopa panssareiden kulkua. Pienemmistä puista tehty murroste yhdistettynä jalkaväkimiinoihin olisi ollut myrkkyä vihollisjalkaväelle. Tietysti vihollisen tulivalmistelu ennen jalkaväen hyökkäystä olisi murrosteen vaikutusta heikentänyt laukomalla miinoja ja ansoja, mutta kiusa se olisi ollut pienikin kiusa.

On selvää, että edellä kerrotuista raivauksista syntyi paljon pyöreää puutavaraa. Järeä puu vietiin joko kenttäsahalle jalostettavaksi sahatavaraksi tai käytettiin pyöreänä kenttälinnoitteiden rakentamiseen. Käsivarttapaksu riuku löysi paikkansa taistelu- ja yhdyshautojen tukirakenteista. Jopa vitsakset käytettiin hyödyksi suojarakenteissa erilaisina mattoina ja kimppuina.

Ampuma-alojen raivaus oli paljolti kenttäarmeijan varusmiesten työtä. Linnoituksen tasalle puolustukseen ryhmittyneet korpivaruskunnat osallistuivat Salpalinjan rakentamiseen paitsi osin suunnittelussa myös kenttälinnoitteiden rakentamisessa. Sotilaat olivat välirauhan aikana linnoitustöissä noin kolmena päivänä viikossa. Muu aika meni muiden sotataitojen kehittämiseen ja palvelustehtävien hoitoon.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Teräsbetonikorsujen lähipuolustus

Mannerheim-linjan teräsbetonikorsuissa ei oltu juurikaan ajateltu sisällä olevien mahdollisuutta puolustautua piiritystilanteessa. Kun vihollinen ajoi panssarivaununsa ampuma-aukon eteen, niin korsun aseenkin käyttö kävi mahdottomaksi.

Jälleen kerran talvisodan kokemuksista viisastuneena Salpalinjan korsuihin suunniteltiin ja tehtiin parannuksia myös lähipuolustuksen osalta.

Varauloskäytävä tehtiin kaikkiin korsuihin, jos se rakenteellisesti oli mahdollista; kalliorinteisiin sijoitetuissa korsuissa se ei useinkaan ollut. Varauloskäytävä rakennettiin yleensä sisääntuloaukon läheisyyteen, siis korsun takaseinään vihollisen suunnasta katsottuna.

Maavaraisessa korsussa takaseinä oli 140 senttiä paksu. Siihen tehtiin noin 60 x 60 sentin läpimittainen tunneli. Tunnelin ulkoseinän päähän valettiin joko 5 - 10 senttiä paksu "valevalu" tai muurattiin lapetiiliseinä, tiiliosa tietysti rapattiin, ettei käytävän paikka paljastunut. Sisäaukon puolelle rakennettiin kiskotusura, johon yläkautta oli mahdollista latoa kuuden tuuman I-palkkeja lapeasennossa päällekkäin. Ennen palkkien asennusta tunneli täytettiin mukulakivillä.

Jos varauloskäytävää olisi tarvittu, niin sen läheisyydessä olevaan ampuma-aukkoon sijoitettiin konepistoolimies antamaan tarvittaessa suojatulta. Panssariovessa oli myös luukullinen ampuma-aukko. Kiskotus poistettiin, mukulakivet vedettiin sisään ja ohut ulkoseinä rikottiin lyömäaseilla, rautakangella, puupölkyllä yms.

On kerrottu, että "pakoluukku" olisi avattu sisältä päin räjäyttämällä. Tätä linnoitusasiantuntijat eivät pitäneet kovin turvallisena ratkaisuna; räjäytyspaine olisi saattanut vaikuttaa niin, että ulospääsytarvetta ei latingin jälkeen enää olisi ollut!

Mikäli varauloskäytävän kohdalla oli korsun suojakiveystä, niin silloin suojakiveykseen oli tehty pienistä mukulakivistä jatkotunneli, jota kautta olisi pötkitty päivänvaloon.

Tähystyskuvun raoista oli mahdollista tulittaa korsua piirittävää vihollista erityisellä korsukonepistoolilla. Tätä Suomi-konepistoolin erikoisversiota hankittiin Tikkakoskelta 500 kappaletta. Aseen perä oli katkaistu ja se oli korvattu pistoolimaisella perällä. Näin ase mahtui miehen kanssa kupuun. Vaipan pää oli litistetty, jotta "piippu" mahtui tähystysrakoon. Tähtäimet olivat sivussa.

Tähystyskuvussa oli normaalisti kuusi aukkoa. Niiden sisäpuolella oli ns. sulkurengas, jossa oli yksi aukko. Lähipuolustaja, vartiomies tai tulenjohtaja pisti nokkansa tuohon yhteen aukkoon ja kiersi laakereilla olevaa sulkurengasta siihen suuntaan, mihin halusi tähystää tai ampua. Tällöin hänen takaraivonsa oli suojattu vihollistulelta tai vaikkapa rotanhäntäpistimeltä.

Käsikranaatin pudottaminen savuhormista kaminaan tai hellaan oli estetty yksinkertaisella painovoimaan perustuvalla ohitusputkella. Myös korsun ulko-oven sisäkulmasta saattoi pudottaa käsikranaatin oven ulkopuolelle.

Tarvittaessa korsun puolustukseen saattoi pyytää, mikäli viestiyhteydet olivat kunnossa, omalta tykistöltä tuli-iskun. Järeät teräsbetonikorsut olivat valmiiksi mitattuja oman tykistön maaleja. Tuhannen kilon lentopommin täysosuman kestävinä niitä oma tykistö ei olisi rikki saanut.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Salpavaellus 2011

Ensi kesän Salpavaelluksen ohjelma on hahmolla. Kaakonkulman reserviläisjärjestöjen vaellusorganisaatio on linjannut tulevan tapahtuman rungon. Se nojaa kolmeen toisistaan selvästi erilaiseen ja eripituiseen reittivaihtoehtoon sekä vaelluksen päättävään maanpuolustusjuhlaan.

Reittien yksityiskohtainen suunnittelu tapahtuu talven aikana reittipäälliköiden johdolla. Pohjana on ensimmäistä kertaa teemoitus. Vaikka jokainen reitti esittelee Salpalinjaa perusteellisesti kaikkia linnoittamisen osa-alueita sivuten, on kullekin reitille valittu myös opastuksen painopisteet.

18. Salpavaelluksen kestoltaan ja matkaltaan pisin reitti sai nimekseen eksoottisesti Luolareitti. Se alkaa vaellusviikonvaihteen perjantai-iltana Suomenlahden rannalta. Nimensä mukaisesti reittiä ja erityisesti sen alkupäätä hallitsevat Salpa-aseman luolat. Linnoituksen 25 luolasta peräti kymmenen osuu reitin varteen. Reittipäällikkö Erkki Rikkolan kunnianhimoisena ajatuksena, ainakin vielä, on käyttää vaeltajat niissä kaikissa. Luolat ovat erilaisia ja näkemisen arvoisia.

Luolien ohella Luolareitin alkutaival tuo väistämättä esiin myös vapaaehtoisten ruotsalaisten rakentajien työn. Heidän kädenjälkensä näkyy parhaimmillaan juuri Ravijoella. Eksotiikkaa tälle retkelle tuo myös se, että vaeltajat pääsevät ensimmäistä kertaa käymään viidessä aiemmin visusti lukossa olleessa teräsbetonikorsussa.

Patikkataivalta kaksi telttayötä sisältävällä Luolareitillä kertyy noin 30 kilometriä.

Aiemmin pohjoisreittinä kuljettu vaellusosuus on nyt nimetty Kivireitiksi. Nimellä haetaan ensinnäkin mielleyhtymää Kivijärven tulvitusjärjestelmään. Pääteema tulee kuitenkin panssariestekivistä ja kallion louhinnasta eri linnoituslaitteiden rakentamisessa. Kiviesteitä riittää yhtenäisenä vyönä Kivijärveltä alkaen muutamia luonnonjyrkännepätkiä lukuun ottamatta koko matkalle vaelluksen päätöspaikkaan Salpalinja-museolle asti (jopa aina Suomenlahteen saakka).

Salpalinjan kiviestetöiden yhteydessä löytyi Ylämaalta spektroliitti, josta on kehittynyt paikkakunnalle merkittävä elinkeino. Tuota jalokiveä, sen löytöhistoriaa ja yleensä Salpalinjan vaikutusta nykyiseen rakennuskivenlouhintaan ei unohdeta. Aiempien vaellusten tapaan Kivireitillä annettaneen työnäytös estekiven pystytyksestä kolmijalka-nostolaitteella.

Edellä mainitun reitin suunnittelua hankaloittaa Luumäen ja Ylämaan (nyk. Lappeenranta) Salpalinjan kaikkein kiinnostavimpien kohteiden pitkät etäisyydet toisistaan. Sen vuoksi reitin kävelyosuuden pitämiseksi kohtuullisena noin 20 kilometrinä on vaeltajia välillä kuljetettava heittokuljetuksin paikasta toiseen. Se miten ja missä, täsmentyy Kari Tahvanaisen johdolla kevään kuluessa. Kivireitillä yöpymispaikka on entiseen tapaan keskellä metsää, Mustalammella.

Vaelluksen ajallisesti ja fyysisesti helpoimpana lenkkinä on vaellusviikonlopun lauantaipäivälle ajoitettu Kyläkierros. Niin kuin reittipäällikkö Hannu Lavonen sanoo, "sen kävelee vaikka pikkukengissä".

Pääaseman lisäksi Kyläkierros esittelee, miten linnoituksen etuasema sijoittuu keskelle Miehikkälän nykyistä kuntakeskusta, kirkonkylää. Etuaseman pallokorsuista muutama on kiinni hautausmaan aidassa ja osa keskellä silloista ja nykyistäkin asutusta. Jos Salpa-asemassa olisi taisteltu, Miehikkälässä olisi saattanut toistua Ihantalan kirkon ja hautausmaan tapainen tilanne.

Miehikkälän sotahistorialliset erikoismuseot, Salpalinja-museo ja valtakunnallinen Pioneerimuseo, ovat Kyläkierroksen käyntikohteita. Noin seitsemän kilometrin kävelyosuus yhden päivän aikana antaa varmasti myös lapsiperheille hyvän mahdollisuuden osallistua vaellustapahtumaan.

Viikko jälkeen juhannuksen samottavan Salpavaelluksen huipentuma on sunnuntain kaikille avoin maanpuolustusjuhla, johon sekä Luolareitin että Kivireitin osanottajat marssivat Sillanpään marssilaulun tahdissa. Rauhanturvaajien Faitterit-soittokunta määrää tahdin. Muu ohjelma ja oheisnäyttelyt jalostuvat aikanaan.

Näillä ja www.salpavaellus.net päivitetyillä lisätiedoilla on hyvä itse kunkin lähteä kohti talvea miettimään kaikessa rauhassa, josko ensi kesän Salpavaellus olisi minun ja kavereideni vuoro tutustua Salpa-asemaan ja hämmästyä näkemästäni.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Betoni ja sen laatu

Salpalinjan järeiden korsujen betoni tuotettiin keskitetysti betoniasemilla. Niiden tiheydestä saa kuvan ohjeesta, jonka mukaan betonia ei saanut kuljettaa kuorma-auton laatikkolavalla kymmentä minuuttia tai viittä kilometriä pitempään. Tämä siksi, ettei betonin laatu ajon aikana heikkenisi. Tuo kymmenen minuuttia sen ajan teillä ja ajokalustolla täyttyi varmasti ennen kuin mainittu viiden kilometrin matka.

Keskitetyn valmistuksen yksi hyöty oli laadun valvonta. Kaikista valmistuseristä otettiin jatkuvasti näytteitä ja ne tutkittiin betoniaseman laboratoriossa.

Mainittakoon, että Miehikkälässä nykyisen Salpalinja-museon maastossa sijainneen keskusbetoniaseman laboranttina oli Juha Nevalainen. Mies tunnetaan myöhemmistä elokuvakäsikirjoituksistaan, muun muassa Edvin Laineen ohjaamasta ja Väinö Linnan romaaniin perustuvasta Tuntemattomasta sotilaasta!

Kuutiossa betonia tuli olla 425 kiloa sementtiä. Vahvin seos tuli korsujen kattoon, jossa sementtiä oli vielä enemmän eli 450 kiloa kuutiossa betonia. Yhteen maavaraiseen teräsbetonikorsuun tarvittiin sementtiä noin 250 000 kiloa. Se on 5000 säkkiä a´50 kiloa!

Salpalinjan betonin valmistuksessa käytettiin erikokoista kiviainesta, hiekkaa, soraa ja sepeliä. Kiviaines vaikuttaa hieman betonin painoon. Karkeasti voidaan sanoa, että kuutio betonia painaa noin 2,5 tonnia. Tuon ajan kuorma-autokalustolla se tarkoitti kuutio ja kuorma. Järeään maanvaraiseen korsuun betonia tarvittiin jopa 560 autokuormaa! Kymmenen kuution tuntivauhdilla valu kesti kolmivuorotyönä kolmatta vuorokautta.

VTT, Valtion teknillinen tutkimuskeskus porasi Salpalinjan korsuista näytteitä vuonna 1995. Tuloksena todettiin, että betonin laatu oli kuin vast´ikään valettua.

Jotkut linnoituksessa vierailleet betoniasiantuntijat ovat todenneet, että em. suhteella valmistettu betoni ei juurikaan rapaudu. Itse asiassa tuo betoni kovettuu noin sata vuotta. Toisin sanoen me Salpalinjan esittelijät voimme rinta kaarella kertoa, että linnoituksen betoniosat vahvistuvat vielä 30 vuotta. Sitten ne alkavat kestämään!

Edellä viitattu keskusbetoniasema Miehikkälässä oli aikansa keulakuvia. Taavetintien varteen rinteeseen sijoitettu betoniasema oli kolmikerroksinen. Mäen päältä ajettiin ylimpään kerrokseen kiviaines erityisiin jakolaatikoihin. Sementti tuli säkeissä. Vesi johdettiin lähimmästä lammesta useiden satojen metrien päästä. Talvella putken viereen oli tyhjien sementtisäkkien avulla sidottu ja eristetty höyryputki, joka piti vesiputken sulana.

Toisessa kerroksessa oli kolme kuution betonimyllyä. Niiden alapuolella alimman kerroksen yläosassa oli kaatosuppilo valmiille betonille. Kuormaa hakeva auto peruutti maantien tasossa lavansa suppilon alle ja siihen laskettiin kuutio betonia kuljetettavaksi valukohteeseen.

Betoniaseman prosessia ohjattiin valomerkeillä, joiden mukaan tapahtui annostelu, sekoitus ja myllyjen tyhjennys. Betoniaseman pyörittämiseen tarvittiin seitsemän miestä.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Opintomatkalla Salpa-asemassa

Osallistuin maksavana asiakkaana viikonloppuna kouvolalaisen matkatoimiston järjestämälle linja-autoretkelle Salpa-asemaan. Otin reissun opintomatkana. Matkalla perehdyttiin linnoitukseen Luumäellä, Lappeenrannassa ja Lemillä.

Salpalinjaa jonkin verran ennakkoon tuntevana en tietenkään pysty samaistumaan retkeläisten enemmistön tuntemuksiin matkan annista. Ainakin toisella korvalla kuulemani spontaanit huokaukset linnoituksen mittasuhteiden hämmästyttävyydestä viestivät kokemuksen ainutkertaisuudesta. Samanlaista palautetta olen kuullut myös omilta ryhmiltäni.

Silloin kun matkan vetäjänä on asiantunteva ja ryhmän mukaansa tempaava opas, on lopputulos lähes aina henkeäsalpaava, niin kuin nytkin.

Oma mielenkiintoni retkeen osallistumisesta nojasi kahteen asiaan. Ensinnäkin halusin oppia ja nähdä uutta erityisesti Lappeenrannassa ja Lemillä. Paikat olivat minulle vain kirjallisen yleistiedon varassa. Toinen taka-ajatus oli kuunnella pitkästä aikaan Salpalinjan sanomaa jonkun toisen kertomana.

Jälkimmäisestä aloittaen oli mukava havaita, että jaossa oleva tieto oli samaa, mitä itsekin kerron. Totta kai jokainen opas kertoo ja painottaa asioita omalla persoonallisella tavallaan, niin pitääkin, mutta tiedon on oltava luotettavaa. Luotettavaksi tiedon tekee se, että eri oppaiden kertomana se on perusteiltaan samaa. Ja se on mahdollista, kun lähteet ovat samat. Vivahteet ja väritykset voivat poiketa, muistikin joskus pettää, mutta perussanoman on oltava sama.

On erinomaisen onnekasta, että Salpa-aseman suunnittelijoihin kuulunut Reino Arimo kirjoitti vuonna 1981 julkaistun kirjan Suomen linnoittamisen historia 1918-1944. Kirjan tiedot Salpalinjasta ovat äärimmäisen yksityiskohtaisia ja tutkittuja. Ja kun asialla on ollut itsekin Salpalinjaan keskeisesti vaikuttanut henkilö, ei ole epäilystä tiedon luotettavuudesta. Kaikki Arimon kirjan jälkeen ilmestyneet teokset nojaavat enemmän ja vähemmän hänen ansiokkaan työnsä tuloksiin. Tietenkin uutta tutkittuakin tietoa on tullut ja vielä varmasti tulee esiin.

Totta kai aikalaiskertomuksia ja -näkökulmia on tullut perustiedon vivahteiksi mukaan ja hyvä niin. Valitettavaa on tietysti se, että uuden muistitiedon hankkimiselle muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aika on tehnyt tehtävänsä. Kertojia ei enää montaa ole.

Korostan vielä Salpa-asemasta olemassa olevan perustiedon tärkeyttä. Jos sitä ei olisi tai tutkimus olisi vasta alkamassa, pelkän muistitiedon varainen ja kenties mielikuvituksen vilkastuttama tietämys voisi olla kohtalokasta. Kuka uskoisi tarinasta toiseen ja ehkä vuosien kuluessa kovastikin muuttuneeseen erilaiseen kerrontaan. Mihin luottaa, kun kaikki puhuvat eri tavalla. Uskottavuus olisi menetetty ja Salpalinjan merkitys hyvinvointiimme jäisi kertomatta.

Totuus ei pala tulessakaan. Siihen periaatteeseen nykypäivän opastus Salpalinjasta perustuu ja siihen voi luottaa. Käyttäkää hyväksenne.

Edellä kertomani matkan toinen ajatus oli laajentaa omaa tietämystäni Lappeenrannan linnoitteista. Se odotus täyttyi Rutolan luolassa käynnin ohessa. Nyt minä sen vihdoin näin, ainoan viime sotien aikana valmiiksi rakennetun Salpa-aseman luolan. Se oli lyhyesti sanottuna elämys. En kerro siitä sen enempää. Lyhyt kuvaus Rutolan luolasta löytyy Matka Salpalinjalle -kirjasta.

Uutta ei sinänsä ollut se, että Lappeenrannan puolustus Salpalinjassa olisi tapahtunut kaupungin länsi- ja pohjoispuolella! Itse kaupunki olisi jäänyt vihollisen jalkoihin. Jokainen voi tykönänsä miettiä, miten Lappeenrannan puolustus olisi voitu toisin hoitaa. Onneksi Salpalinjassa ei taisteltu.

Linnoitustykistöön (siitä kirjoitan myöhemmin) kuuluneen Juvolan patterin tuliasemat Lemillä vetivät myös huuleni pyöreäksi. Yleisölle on siistitty yksi mörssäriasema. Toisen samanlaisen metsittyneen kävin tutkimassa pikavauhdilla. Kaksi muuta jäi nyt käymättä, mutta ne löytyvät takuuvarmasti muutaman sadan metrin lisäkävelyllä joskus toiste.

Matkustaminen avartaa. Kunnioitus Salpa-aseman rakentajia kohtaan entisestään kasvoi. Lemin särä oli herkullista.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Pallokorsun rakentaminen

Pallokorsun ulkohalkaisija oli 460 senttimetriä. Jotta uloimman muotin ympärille jäisi tarvittava liikkumatila, oli kuopan halkaisijan oltava noin 5,5 metriä. Syvyyttä korsukuopalla oli noin kolme metriä. Pohjavesien poiston vaikeus saattoi pakottaa rakentamaan korsun, niin että osa kuvusta jäi maanpinnan yläpuolelle.

Kaivettuun monttuun asennettiin eräänlainen munakuppi, puusta tai metallista. Siihen sijoitettiin noin kolme metriä halkaisijaltaan oleva kumipallo. Se täytettiin ilmalla tiettyyn paineeseen saakka, jotta valun sisämuottina oleva pallo kantoi päälle tulevan betonin painon.

Kumipallon päälle tuli suojakangas, joka esti kuivuneen betonin tarttumisen kumiin kiinni. Näin pallo saatiin valun jälkeen ehjänä seuraavaan kohteeseen.

Pallon lähelle muutama sentin päähän sisäpinnasta asennettiin pienisilmäinen teräsverkko. Sen tehtävä oli estää kranaattiosumien aiheuttaman negatiivisen kraaterin irroittamien betonikappaleiden putoaminen sisään.

Varsinainen betoniteräs sijoitettiin verkkoelementteinä suurin piirtein keskelle noin 60 sentin seinävahvuutta. Jossain vaiheessa pallo asennettiin hieman epäkeskeisesti ulkomuottiin nähden, jolloin vihollisen puolen seinä saatettiin saada kymmenkunta senttiä paksummaksi ja vastaavasti takaseinä ohuemmaksi. Katon vahvuudeksi pyrittiin saamaan 80 senttiä. Terästä pallokorsuun käytettiin noin 580 kiloa.

Ulkomuotiksi asennettiin valmiista metallielementeistä pultattava teräsmuotti. Muottilevyjen saumoihin tuli kumitiiviste, jotta muotista tuli ilmatiivis.

Betonivalu tapahtui päältä. Seinien valun aikana kumipalloa päällä suojasi metallikartio. Betonia pallokorsun seiniin meni 20 kuutiometriä. Lattia valettiin jälkivaluna. Siihen betonia tarvittiin enää noin neljä kuutiota. Yhteensä betonia korsuun meni siis noin 24 kuutiota. Vertailun vuoksi kerrattakoon, että maavaraiseen järeään teräsbetonikorsuun betonia meni 560 kuutiometriä.

Betonin valu kesti 4-5 tuntia. Sen jälkeen muotti suljettiin "hatulla" päältäkin ilmatiiviksi. Ulkomuoteissa oleviin yhteisiin liitettiin alipainepumpusta letkut ja aloitettiin veden pumppaaminen pois märästä betonista. Imu kesti 1,5 - 2 tuntia. Siitä tulee nimi imubetoni. Imun jälkeen betoni oli jo niin kova, että ulkomuotti voitiin poistaa ja kumipallostakin laskea ilmat pois ja siirtää muotti seuraavalle montulle asennettavaksi.

Valun jälkeen rakennettiin puusta eteinen ja ovi. Teräsovia ei ollut saatavissa.

Korsun seinustat katon tasalle saakka ympäröitiin kiveyksin ja maalla.

Pallokorsun kalustuksena oli makuulaveri kahdessa tasossa ja lämmitystä varten kamina. Korsut kalkittiin sisältä valaistuksen tehostamiseksi. Yleisin valolähde olisi varmaan ollut öljylyhty.

Pallokorsujen edut olivat nopea rakentaminen ja halpa hinta. Lisää yleistä pallokorsuista edellisessä blogissa.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Pallokorsuihin idea Amerikasta

Ajatus pallo- eli imubetonikorsujen rakentamisesta saatiin Suomeen Yhdysvalloista jo keväällä 1940. Siellä oleskellut entinen merivoimien upseeri H. Ramo (voisi olla myös Rämö?) kiinnostui menetelmästä, jolla amerikkalaiset rakensivat länsirannikolleen pieniä väestösuojia mahdollisen Japanin maihinnousun varalta.

Ramo välitti tiedon päämajaan ja liitti saatteeksi kirjallisen kuvauksen menetelmästä ja ottamansa kaitafilmin.

Suomessa pioneerit innostuivat asiasta ja tilasivat pallokorsujen valamiseen tarvittavan muottisarjan. Asia lähes unohtui, kunnes keväällä 1942 Petsamosta Liinahamarin satamasta löytyi tuo sittemmin puutteelliseksi osoittautunut lähetys. Muun muassa ulkomuotit puuttuivat. Ramon kuvausten perusteella puutteet paikattiin paikallishankintoina. Ja myöhemmin Suomessa koottiin neljä kalustosarjaa korsujen tekoon.

Ramon lähettämien ohjeiden perusteella aloitettiin valukokeilut. Ensimmäinen koekorsu valettiin Kannaksen Ahijärvelle (VT-asemaan tai ainakin lähelle sitä) marraskuussa 1942.

Kokeilujen jälkeen sopivat ratkaisut löytyivät ja päästiin töihin toden teolla. VT-asemaan Kannakselle ja PSS-asemaan Aunukseen valettiin asemasodan aikana noin 600 pallokorsua. Suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 valukoneistot saatiin evakuoiduiksi korjauskelpoisina taaemmaksi. Niinpä loppukesästä 1944 niillä valettiin Salpa-asemaan vielä 257 korsua.

Eli kaikkiaan jatkosodan aikana suomalaiset valoivat pallokorsuja noin 850 kappaletta. Se on yleisin betonikorsutyyppi, joita Suomen puolustuslinjoille tehtiin.

Pallokorsujen suosion takana oli rakentamisen nopeus ja halpa hinta. Yhdellä kalustosarjalla saattoi hyvin valmistellulla työmaalla valaa kaksi, jopa kolme korsua yhden vuorokauden aikana. Yhden korsun hinnaksi tuli tuon ajan rahassa runsaat 86 000 markkaa, kun järeä teräsbetonikorsu maksoi noin miljoona markkaa.

Pallokorsut vaikkakin olivat lujaa betonia laskettiin kenttälinnoitteiksi. Kiveyksellä suojattuna pallokorsujen katsottiin täyttävän kestolinnoitteiden kevyimmän luokan mitoitukset.

Imubetonikorsujen seinämävahvuus oli kaksi jalkaa eli noin 60 senttiä. Katto saatettiin tehdä 20-30 senttiä paksummaksi. Pallon halkaisija oli kymmenen jalkaa eli kolme metriä. Maanpinnan alapuolella rakennettuna ja suojattuna pallokorsu antoi ryhmälle sotilaita, 8 - 10 miestä, tavanomaisia kenttälinnoitteita varmemman suojan. Korsut olivat tarkoitettu vain majoitukseen ja sirpalesuojaksi. Korsuaseita niissä ei ollut.

Salpalinjaan pallokorsuja rakennettiin kolmelle alueelle. Vaalimaan oikaisuasemaan Suomenlahden pohjukan (nykyisen Vaalimaan leirintäalueen ranta) ja Tyllinjärven välille valettiin kahteen tasaan 140 korsua. Miehikkälän kirkonkylän etuasemaan ja osin pääasemaan tehtiin 40 korsua ja loput 77 kappaletta pallokorsuja ovat Lappeenrannasta länteen Skinnarilan ja Lemin rajan välisella alueella.

Palaan pallokorsujen rakentamis- ja valutekniikkaan tarkemmin seuraavassa kirjoituksessa.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Teräsbetonikorsujen lämmitys

Yli kaksi metriä paksuja seinä- ja kattomassoja käsittävän järeän teräsbetonikorsun lämpötalous poikkeaa tavallisesta hirsimökistä. Maavaraisessa korsussa on yksistään betonia 560 kuutiometriä. Korsujen sisätilojen seiniä ei ole eristetty betonista millään muulla pinnoitus- tai eristemateriaalilla kuin kalkkimaalauksella. Katossa on sentään kahden tuuman lankku sisäpinnassa, senkään tarkoitus ei liity lämpötalouteen.

On siis selvää, että seinäpinnat huokuvat voimakkaasti sitä lämpötilaa, mikä seiniin on sitoutunut.

Silloin kun korsuissa asutaan jatkuvasti ja rakenteet ovat korsulieden, hellan, avulla ajan kanssa lämmenneet, korsujen lämpötila pysyy tasaisena ja lämmön ylläpitoon myös ruuan valmistukseen tarkoitettu liesi riittää hyvin.

Sen sijaan käyttämättöminä, niin kuin muutamaa museokorsua lukuunottamatta kaikki korsut ovat, niiden betoni- ja kivimassat ovat talven jäljiltä hyvin kylmiä. Luonnontilassa korsut lämpenevät hyvin hitaasti ja esimerkiksi vielä juhannuksen maissa korsujen kaivoissa on jäätä.

Kesän ensimmäiset hellejaksot, jotka yleensä ainakin ennen vanhaan osuivat heinäkuulle, saavat korsut hikoilevaan, suorastaan "vuotamaan" kondensoitunutta vettä. Eli korsun ovista, ampuma- ja ilmanvaihtoaukoista sisään tuleva lämmin ilma tiivistyy kylmään betonipintaan ja tippuu isoina pisaroina lattialle. Pisaroiden kuviot ovat selvästi syksyllä näkyvissä kuivuneissa lattioissa.

Tänä kesänä, vuonna 2010, tuo korsujen kondensio-ilmiö tuli poikkeuksellisen aikaisin eli jo toukokuun puolivälistä alkaneen reilun viikon mittaisen hellelukemia hiponeen lämpimän jakson aikana. Tuolloin korsut olivat hyvin, hyvin kosteita.

Kun lämpötilaero korsun seinissä ja ulkoilmassa tasaantui, korsut ovat olleet koko kesän kuivia. Itse asiassa nyt syksyllä ne tuntuvat poikkeuksellisen lämpimiltä ja kuivilta. Tällaista en muista viimeisen 20 vuoden ajalta aikaisemmin.

Aikaisemmin normaalikesinä opastuksissa kerroin paradoksaalisesti, että kesähelteiden jäljiltä korsut alkavat kuivua, kun syyssateet alkavat. Nyt siis lämpötilaerot tasaantuivat poikkeuksellisesti jo toukokuun lopussa ja korsut ovat olleet lämpötaloudeltaan suorastaan viihtyisiä.

On ymmärrettävää, että korsun rakenteisiin poikkeuksellisen lämpimän viime kesän jäljiltä sitoutunut lämpö pitää korsut miellyttävän lämpöisinä ilman muuta pitkälle marras-joulukuulle saakka. Jos korsumassat hitaasti lämpenevät, ne siis myös hitaasti kylmenevät.

Mielenkiintoista olisi tietää, miten Salpalinjan yleensä tasalämpöisiä teräsbetonikorsuja ja luolia talvehtimiseen käyttävät lepakot reagoivat poikkeuksellisen lämpöisiin korsuihin. Ovatko ne normaalin horroksen aloittamisaikaan liian lämpöisiä? Siinä olisi lepakkotutkijoille pientä lisäaskaretta.

Kerrattakoon vielä, että teräsbetonikorsujen lämmönlähteeksi alunperin asennettiin normaali Kastorin puuhella. Siviilimallista se poikkesi siitä, että lieden päässä oleva pieni vesisäiliö, josta aamulla sai edellispäivän lämmityksen jäljiltä lämmintä vettä, oli korvattu ilmastoinnin esilämmitysjärjestelmällä. Nimittäin talvella kylmän aikana korsun ilmastointikoneella sisään otettu ilma voitiin esilämmittää kierrättämällä se korsulieden kautta.

Tiedän kokemusperäisesti, että myös nykyajan puulämmitteiset "kesämökkikaminat" soveltuvat korsun lämmitykseen ihan hyvin. Satunnaisessa matkailukäytössäni olleeseen yhteen teräsbetonikorsuun puolustusvoimat hankki kokeilumielessä 1990-luvun puolivälin jälkeen kotimaisen Upo-kaminan. Virallista raporttia ei minulta ole vielä pyydetty kaminan soveltuvuudesta korsun lämmitykseen. Jos pyydettäisiin, lausunto olisi pääosin myönteinen.

Salpalinja-opaskoulutus

Salpavaellus 2011 -järjestelyt polkaistaan käyntiin lokakuun alkupuolella. On syntynyt ajatus kouluttaa kasvavaa tapahtumaa varten lisää oppaita. Jos kiinnostuneita löydetään, Salpalinja-oppaille järjestetään koulutusta todennäköisesti Miehikkälässä kevättalvella 2011. Koulutuksen laajuus selvinnee tässä loppusyksystä. Tietysti osallistumiseen kurssille vaikuttaa osallistujan matka koulutuspaikalle. Muita rajoituksia ja ennakkoehtoja tuskin tulee. Tietysti odotamme koulutetun oppaan osallistuvan sitten aikanaan myös opastuksiin. Eli jokainen asiasta kiinnostunut on tervetullut. Jotta osaisimme mitoittaa koulutusta ja ennen kaikkea arvioida sen toteutumistodennäköisyyttä, pyydän laittamaan osallistumishalukkuudesta viestiä vaikkapa os. terho.ahonen@haminetti.net

tiistai 7. syyskuuta 2010

Kaivantoesteet

Kiviesteet ovat Salpalinjan panssarintorjunnan lukko. Tätä hyvin suomalaista ja suuritöistä estemuotoa on linnoituksessa 225 kilometriä. Kiviestettä tukemaan tai paikkoihin, joihin sitä ei syystä tai toisesta pystytty tekemään, kaivettiin panssarikaivantoestettä. Sitä erileveänä ja erisyvyisenä on Salpalinjassa noin 130 kilometriä.

Kaivantoeste on ikään kuin iso oja, joka estää panssarivaunujen pääsyn sen yli.

Esteen tehoa lisättiin luonnollisesti sijoittamalla panssarintorjunta- ja jalkaväkiaseita ampumaan esteen suuntaisesti, siis sivustatuliasemasta. Kaikissa tapauksissa kaivantoja piti pystyä valvomaan ja hallitsemaan omalla tulella.

Oli selvää, että vihollisvaunun huomatessa kaivannon, sen piti ainakin hetkeksi pysähtyä ja miettiä, yrittääkö yli vai ottaako pakkia. Siinä oli puolustajan panssarintorjunnalle tarjolla muutaman sekunnin ajan paikallinen, otollinen kylkimaali.

Talvisodan kokemukset matalista kaivantoesteistä eivät olleet hyviä. Niinpä välirauhan aikana keskityttiin kiviesteiden tekoon. Asemasodan aikana annettiin kuitenkin uusia ohjeita kaivantoesteiden mitoista ja kesällä 1944 niitä lapioitiin erityisesti Vaalimaan oikaisuasemaan.

Kaivantoesteen leveydeksi määritettiin aluksi viisi metriä ja syvyydeksi kolme metriä. Siitä yhdeltä juoksumetriltä nousi maata 7,5 kuutiometriä. Kun ilmeni, että esimerkiksi Sotka, T-34 -vaunulle se ei riitä, niin leveyttä lisättiin seitsemään ja syvyyttä 3,5 metriin. Jälkimmäisestä nousi maata jo alun toistakymmentä kuutiota juoksumetriä kohti.

Esimerkiksi juuri Vaalimaan oikaisuasemaan kehitettiin saksalaisesta kaivantoesteestä pikakaivantoeste. Suomalaisversiossa kaivannon leveys oli 3,5 metriä, syvyys kaksi metriä ja pohjan leveys puolimetriä. Luiskan kaltevuus tehtiin niin jyrkäksi kuin maalaji antoi myöten, kuitenkin vähintään 55 astetta. Vähätöisemmästä pikakaivantoesteessä yhdeltä juoksumetriltä nousi maata enää vain neljä kuutiota.

Pikakaivantoesteeseen yhdistettiin jalkaväen taisteluasemat ja este toimi samalla yhteyshautana. Kaivannon etupuolelle sijoitettiin panssarintorjuntapesäkkeet panssarikauhuille ja -nyrkeille. Kaivannon takapuolella olivat konetuliaseiden pesäkkeet ja pst-tykkiasemat.

Kaivantoesteen teko oli pääosin lapiotyötä. Hamina-Taavetti -linjalla Luumäen puoleisessa päässä oli käytössä kolme Helsingin kaupungin osoittamaa "hullujussia", joista yksi oli höyrykäyttöinen.

Konekaivulla kauhan muoto ei aina ollut tarkoitukseen paras mahdollinen ja pohjasta tuli liiankin tasainen ja leveä. Vihollisen vaunujen mahdollisen suojaisen sivuttaisliikkeen varalta kaivantoihin pystytettiin kiviä poikittaisesteeksi.

Kaivantoesteiden lisäksi panssareiden kulkua vaikeutettiin kaltevassa maastossa rinneleikkauksilla. Pystysuoran seinän osuus leikkauksissa tuli olla vähintään 1,5 metriä. Rinneleikkauksista käytettiin myös nimityksiä myötärinne-este tai vastarinne-este sen mukaan mistä suunnasta vihollista leikkaukseen odotettiin. Leikkauksien pystyosan sortumista ehkäistiin muun muassa puupaalutuksin.

Joissakin kohdin kalliojyrkänteisiin saatettiin myötärinne-esteissä rakentaa kivenlohkareista panssariansa. Ajatus perustui ainakin teoriassa siihen, että vaunu viime tipassa huomatessaan tulevansa jyrkänteen reunalle voimakkaasti jarruttaa, jolloin telojen alla olevat kivet sortuvat ja suistavat vaunun päistikkaa nenälleen. Sen jälkeen se olisi helposti tuhottavissa tai otettavissa sotasaaliiksi.

tiistai 31. elokuuta 2010

Linnoituspataljoonista runkomiehitys

Suomalaisjoukkojen vetäydyttyä Talvisodassa Mannerheim-linjaan kävi ilmi, että linnoituksen laitteiden tarkkaa sijaintia ja käyttöä ei joukoissa tunnettu. Suomen linnoittamisen historia -kirjassaan Reino Arimo toteaa joukkojen "löytäneen" linnoituslaitteita puhumattakaan, että ne olisivat tienneet, kuinka niitä käytetään.

Tätä virhettä tai puutetta ei haluttu toistaa uudessa itärajan linnoituksessa. Niinpä jo kesällä 1940 ryhdyttiin miettimään ratkaisua linnoituksen runkomiehitykseksi. Aluksi kaavailtiin värvättyihin nojaavaa järjestelmää, mutta lopulta päädyttiin pääosin reserviläisiin perustuviin linnoituspataljooniin ja erillisiin linnoituskomppanioihin.

Linnoitusjalkaväki piti saada perustetuiksi nopeasti ja siksi sotilasläänit velvoitettiin sijoittamaan niihin mahdollisuuksien mukaan paikallisia suojeluskuntalaisia. Osa linnoituspataljoonien miehistä oli varusmiehiä ja johto kantahenkilökuntaa. Pataljoonat eivät olleet samankaltaisia, vaan ne sovitettiin paikallisten olosuhteiden vaatimiin tarpeisiin.

Itärajalle perustettiin jatkosodan alkaessa kaikkiaan 14 linnoituspataljoonaa ja 16 erillistä linnoituskomppaniaa. Niistä valtaosa lakkautettiin 1941-42 vuoden vaihteessa. Miehikkälässä perustettu LinP 3, Virolahdella perustettu LinP4 ja Luumäellä ja Ylämaalla perustettu LinP5 jatkoivat läpi jatkosodan. Tosin kaksi viime mainittua linnoituspataljoonaa yhdistettiin elokuussa 1944.

Linnoitusjalkaväen tehtävänä oli miehittää alueensa linnoitteet ja perehtyä niiden käyttöön. Jos kenttäarmeija olisi pitänyt ryhmittää linnoitukseen, linnoituspataljoonien tehtävä olisi ollut kouluttaa uudet joukot linnoitteen ja sen laitteiden käyttöön.

Esimerkkinä Miehikkälässä Salpalinja kulkee pitäjän halki 16 kilometrin matkalla. Sinne sijoitettiin Lin.P 3, jossa oli kolme komppaniaa. Miehitys oli siis hyvin harva. Mutta kuten sanottu, heidän ensisijainen tehtävänsä oli pääjoukkojen perehdyttäminen linnoituksen saloihin.

Alistettuina jatkosotaan

Konekiväärein ja myös panssarintorjuntatykein (sikäli kuin aseita oli) varustetut linnoituspataljoonat miehittivät Salpalinjaa sen eteläosassa muutaman viikon kesäkuun 1941 liikekannallepanosta heinäkuulle. Heinä-elokuussa linnoitusjoukot olivat jo pääosin aivan rajanpinnassa varmistustehtävissä. Niitä alistettiin komppanian ja jopa vain joukkueiden kokoisina osina eri jalkaväkiyksiköille.

Yksityiskohtana mainittakoon, että Lin.P 3:n 3. komppanian päällikkönä oli sittemmin yleisradion pääjohtajana tunnettu vänrikki Eino S Repo. Hänen komppaniansa miehitti Salpalinjaa Miehikkälän Muhikossa. Eri vaiheiden jälkeen Revon komppania alistettiin Virolahdella toimineelle Lin.P 4:lle 22. elokuuta 1941 varmistustehtäviin Hämeenkylän estelinjalle. Seuraavana päivänä komppania valmistautui siirtymään autoilla rajan yli Urpalanniemeen ja Satamaniemeen rannikkoa varmistamaan.

Lin.P 3:n yksiköt taistelivat Kannaksella kärkijoukkojen kintereillä aina asemasodan aikaiseen etulinjaan asti. Raskaan aseistuksensa takia linnoituspataljoonat eivät soveltuneet nopeasti liikkuviin etujoukkoihin, vaan niitä käytettiin muun muassa varmistustehtävissä.

Virolahtelaisen Lin.P 4:n yksi komppania osallistui muun muassa Siiranmäen taisteluun 12. kesäkuuta 1944 VT-aseman teräsbetonikorsuissa. Heidän sotapäiväkirjastaan otan tuolta päivältä tähän mielenkiintoisen lainauksen:

"Oli komppania miehittänyt sille annetun n. 1 km pituisen lohkon. Bunkkereissa oli majoitus ja ne olivat varmoja suojia. Ei ankarinkaan tykistötuli tehnyt oloa epävarmaksi. Bunkkereitten välillä oli hyvin rakennettua tst-hautaa, joissa oli tilanteen aikana asemapaikat. Vihollinen ampui herkeämättä sekä tykistöllä että krh:lla linjaamme, mutta hyvien asemien ansiosta tappiot jäivät vähäisiksi."

Edellä olevaan lainaukseen kiteytyy juuri se mitä linnoittamisella haettiin: suojaa vihollisen tulta vastaan.

Valitettavasti eri syistä Kannaksen päälinnoitteeksi tarkoitetun Vammelsuu-Taipale -aseman taistelukokemukset jäivät vain muutaman päivän mittaisiksi. Keskeneräisen linnoituksen tunnetuimmat taistelut olivat Kuuterselässä ja eritoten Siiranmäessä. Kuuterselässä vihollinen teki läpimurron. Siiranmäessä Adolf Ehrnroothin vahvennettu JR 7 torjui puna-armeijan hyökkäyksen, mutta joutui yleistilanteen takia vetäytymään asemistaan.

tiistai 24. elokuuta 2010

Työmaan salassapito

Valtavan rakennustyömaan pitäminen täysin salassa oli mahdotonta. Kenttäarmeijan puolustuksessa olevien joukkojen lisäksi työmaalla oli enimmillään 35 000 rakentajaa ja 2 000 lottaa. Armeijan telttojen lisäksi linjalla oli tuhat lautaparakkia. Myös tuhat kuorma-autoa jätti jälkensä.

Järeän teräsbetonikorsun kuoppa, joita oli noin 450 kappaletta, oli jo yksistään noin 20 metriä pitkä, kymmenkunta metriä leveä ja kuusi metriä syvä. Kun kaivumassat oli kuopan reunalla, myllerretty maa-ala oli vieläkin isompi. Ampuma-alat raivattiin 200 - 300 metrin syvyyteen. Ne näkyivät avohakkuukaistoina. Kiviesterivistöjä oli yli 200 kilometrin matkalla.

On selvää, ettei tuollaisia "nähtävyyksiä" pidetty millään piilossa. Työmaa sijaitsi 15- 20 kilometrin päässä rajasta. Sen lentokuvaaminen oli varmasti naapurille mahdollista.

Mutta monin eri keinoin sentään yritettiin suojata työmaan ulottuvuuksia.

Liikkuminen työkohteilla tapahtui kulkuluvin, joita myös tarkastettiin. Rakentajille kävi työn kuluessa tietysti selville mitä he olivat tekemässä. Mutta mitä tehtiin naapurikohteessa, siitä ei ainakaan aktiivisesti kerrottu. Näin yritettiin rajata tietoa, jotta työntekijöille ei syntyisi kokonaiskuvaa edes lähialueelta, puhumattakaan laajemmista kokonaisuuksista.

Rakentajia oli tietysti kielletty puhumasta työn alla olevista sotilaskohteista. Majoitusalueilla oli ehdoton viinanjuontikielto. Sillä pyrittiin järjestyshäiriöiden ja muun pahennuksen lisäksi rajoittamaan hölösuita kertomasta koko totuutta esimerkiksi korttiporukkaan soluttautuneille "vihollisen agenteille".

Työkohteita yritettiin naamioida työn kuluessa. Puita kaadettiin vain se mikä työn kulun kannalta oli välttämätöntä. Joissakin kohteissa paljaaksi kaivettua maata "sammaloitiin". Se oli naisten työtä.
Valmiiden kohteiden naamioiminen on oma lukunsa.

Neuvostoliittoa ilman muuta kiinnosti menossa oleva uuden rajaseudun aktiivisuus. Useita havaintoja tehtiin muistiinpanoja tehneistä hiippailijoista, joista joitakin saatiin kiinni. Myös linnoittajien taustoja vähänkin epäilyttävissä tapauksissa tutkittiin. Jos oli syytä epäillä tietovuotojen mahdollisuutta, sellaiset henkilöt irtisanottiin tekaistuin syin. Todellista potkujen syytä ei kerrottu.

Juttuja linnoitustyömaan arjesta sen paremmin kuin muustakaan asiaan liittyvästä ei tuon ajan sanomalehdistä löydy. Joitakin pikkujuttuja onnettomuuksista tai rikoksista saattoi käräjäuutisten yhteydessä näkyä.

Niin kuin todettu, koko linnoitusoperaatiota ei pystytty pitämään salassa. Nyt tiedetään, että puna-armeija otti Suomen uuden itärajan linnoituksen huomioon hyökkäyssuunnitelmissaan jo niinkin aikaisin kuin syyskuussa 1940. Jatkosodan alkupuolella suomalaisten hyökkäysvaiheessa neuvostosotilailta saatiin saaliiksi karttoja, joissa oli varsin osuvia merkintöjä suomalaisten puolustusryhmityksistä ja linnoitetuista alueista.

Entä sitten tai nykymurteella kysyttynä, so what?

Kun kaikkea ei pystytty salaamaan ja tietoa kiiri yli rajan, oliko se lopulta sitten niin vaarallista. Näin jälkikäteen arvioituna yleisesti ottaen ei. Huikean iso linnoitustyömaa oli viesti mahdolliselle uhkaajalle, että maanpuolustustahto oli Suomessa Talvisodan jälkeen tallella, jos kohta entistä tiiviimpänä.

Ja tiedot vahvasta linnoituksesta voivat hyvinkin olla taustalla Stalinin tehdessä päätöksiä heinäkuun puolivälissä 1944 asevoimiensa suuntaamisesta Suomen rintamalta Keski-Euroopan taistelutantereille.

Salaisuuksien sopiva tahallinen tai tahaton vuotaminen saattoi olla viisautta.

tiistai 17. elokuuta 2010

Tulvitusjärjestelmät

Jo Karjalan kannaksen puolustussuunnitelmissa oli varauduttu erilaisten vesiesteiden, patoamisten ja tulvitusjärjestelmien tekoon. Ja niitä tehtiinkin. Patoamisilla nostettiin veden pintoja, pehmennettiin ranta-alueita, jotka estivät panssarivaunujen liikkumista sekä vihollisen kaivautumista. Talvella jäätyneenä tulvitusalueet muodostivat tasaisen ampuma-alan ja estivät niin ikään kaivautumisen.

Salpa-asemaan oli suunniteltu useita tulvitusjärjestelmiä. Niistä kolme rakennettiin.

Virolahden Ravijoella ja Säkäjärvellä tehdyt tulvitukset olivat pienehköjä ja ne lähinnä olisivat tehostaneet vesistöjen estearvoa ja vähentäneet rantapenkassa vihollisen pesiytymiseen sopivia katveita

Luumäelle rakennettu Kivijärven-Urpalanjärven tulvitusjärjestelmä on alueellisesti jo selvästi edellisiä merkittävämpi. Valmiina suunnitelma olisi lisännyt Salpalinjan estearvoa noin kymmenen neliökilometrin alueella Salpausselän harjulta etelään.

Suunnitelman lähtökohtana oli se, että Salpausselän (kuutostien) pohjoispuolella olevan Kymijoen vesistöön laskevan Kivijärven veden pinta on noin 15 metriä korkeammalla kuin harjun eteläpuolella sijaitsevan Urpalanjärven veden pinta. Urpalanjärvi laskee Urpalanjoen kautta suoraan Suomenlahteen.

Ensimmäiset ajatukset Kivijärven veden laskemisesta Salpausselän harjun läpi Urpalanjärveen tulivat esiin jo YH:n eli ylimääräisten harjoitusten aikana syksyllä 1939. Myöhemmin Teknillisen korkeakoulun vesirakennuksen professorina toimineen Viljo Castrenin suunnitelman pohjalta töihin käytiin jo talvisodan viime päivinä. Parin viikon jälkeen työt keskeytyivät ja jatkuivat todenteolla kesällä 1940. Järjestelmä oli valmis itsenäisyyspäivän aattona 1940.

Suunnitelman mukaan Kivijärvestä oli tarkoitus laskea padon ja harjun läpi johdettujen betoniputkien (valtatien alla) läpi vettä viiden kuutiometrin sekuntivauhdilla seitsemän päivän ajan. Tällöin Urpalanjärven veden pinta olisi noussut noin puoli metriä. Tulva-alue olisi laajentunut merkittävästi ja pehmentänyt alavaa maata. Kivijärven veden pinta olisi laskenut muutamia kymmeniä senttejä.

Salpausselän harjun ja Urpalanjärven väliin Vainikkalan radan rautatierumpuun saakka kaivettu lasku-uoma olisi toiminut panssareille kaivantoesteenä, sen etupuolella olevan pääaseman tukilinjana. Lasku-uoman estearvon säilyttämiseksi siihen laskettiin hiljalleen vettä, jotta kaivannon maaperä olisi pysynyt jatkuvasti pehmeänä.

Järjestelmään kuului kuusi patoa, joilla eri vaiheissa olisi voitu tarpeen vaatimalla tavalla aiheuttaa viholliselle hankaluuksia. Pääpadon jälkeen toiseksi tärkein pato oli Urpalanjoen suulla. Sen avulla olisi talvella voitu vaihdella Urpalanjärven veden pinnan korkeutta ja rikkoa jäätä ja siten estää vihollisen raskaan kaluston käyttö tulvitusalueella.

Kivijärven tulvitusjärjestelmän toimivuutta kokeiltiin heinäkuun alussa 1944. Viiden päivän juoksutuksen jälkeen koe oli keskeytettävä, kun padon uoma alkoi syöpyä hallitsemattomasti. Tässä vaiheessa oli ilmeisesti kaikkein lähinnä se vaara, josta on kummunnut hurjia tarinoita, että Kivijärvi olisi kokonaan tyhjentynyt ja avannut uuden lasku-uoman Suomenlahteen!

Lisätäänpä tähän keväältä 2017 uutta tietoa sekä uusimman tulvitusblogin lopussa on pari linkkiä aiempiin blogikirjoituksiin tulvitusaiheesta:
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2017/04/tutkielmasta-uutta-tietoa-tulvituksesta.html

tiistai 10. elokuuta 2010

Tähystys teräsbetonikorsuista

Massiivisten asekorsujen (konekivääri ja pst-tykki) ja joidenkin majoituskorsujen tähystysmahdollisuus järjestettiin teräksestä valettujen tähystyskupujen avulla. Tämän blogin otsikkokuva on juuri sellaisesta.

Tähystyskuvut oli suunniteltu siten, että ne vartiotähystyksen lisäksi mahdollistivat tulenjohtamisen ja lähipuolustuksen. Viestivälineenä kuvusta korsun sisätiloihin oli huutoputki.

Konekiväärikorsuissa oli kuvun lisäksi aseen ampuma-aukon vieressä erillinen tähystysrako. Siitä ampujan apulainen olisi pystynyt ammunnan aikana antamaan ampujalle tietoja tulen vaikutuksesta ja osoittamaan uusia maaleja. Pitkiä vöitä ammuttaessa ampujan näkyvyyttä ja tähtäystä olisivat näet rajoittaneet ruutikaasut ja piipun jäähdytysveden höyryt.

Panssarintorjuntatykin suuntauslaitteena suorasuuntausammunnassa oli optinen "kiikari". Tulenjohtaminen tapahtui tähystyskuvusta.

Teräsbetonikorsuihin asennetut tähystyskuvut painoivat mallista riippuen 9-12 tonnia. Niiden näkyvissä olevan terässeinämän paksuus on noin 30 senttimetriä ja sisähalkaisija mallista riippuen 80 - 100 senttiä. Kuvun rungosta on betonin sisässä metrin verran.

Ympäritähystyksen mahdollistavassa kuvussa tähystysrakoja oli kuusi kappaletta. Tehtiin myös esimerkiksi rinneratkaisuihin soveltuvia kupuja, joissa tähystysrakoja saattoi olla vain kaksi.

Tähystysraothan muodostavat teräsrakenteeseen katkoviivan. Esimerkiksi vuoden 1939 ns. vanhaa mallia oli Talvisodassa Mannerheim-linjassa muutamia katkennut tykistötulessa rakojen kohdalta.

Tähystysrakojen kohdalla kuvun sisällä on ns. sulkurengas. Se on laakereilla oleva noin 30 senttiä korkea ja reilun tuuman paksu teräsrengas. Muuten umpinaisessa renkaassa oli yksi aukko tähystystä ja erikoisrakenteista korsukonepistoolia varten. Näin tähystettäessä tai ammuttaessa mies sisällä käänsi laakereilla olevan renkaan haluamaansa kuvun rakoon ja oli siten suojassa muista raoista mahdollisesti tulevaa tulta vastaan.

Tuon sulkurenkaan ampuma-aukon lisäksi, renkaassa oli myös erillinen tähystysaukko. Siinä oli muutama kapea rako, ikään kuin säleikkö, jonka läpi tähystettiin. Kun ampuma-aukko käännettiin kuvun raon kohdalle, jäi "säleikkö" umpinaiseen kohtaan tähystysrakojen (aukkojen) väliin.

Jopa 12 tonnia painava kupu valmistettiin "yhtenä muruna" ja se oli suurin yksittäinen valukappale, mihin silloinen metalliteollisuus pystyi. Salpa-asemaan viritetyistä 378 erilaisesta teräskuvusta 340 valettiin Karhulan konepajan valimolla ( nyk. Ahlströmin valimo) ja loput Värtsilässä. Tuosta kokonaiskupumäärästä 30 oli tulenjohtokupuja ja 56 kappaletta konekiväärikupuja.

Kun Salpalinjan rakentamisen aikaan tavallisen kuorma-auton kantavuus oli 3-4 tonnia, on ymmärrettävä, että kupujen kuljetuksiin tarvittiin erikoisajoneuvoja. Varsinkin viimeiset metrit painavan kuvun siirtämisessä laudoitetun ja raudoitetun korsumuotin päälle olivat hankalia. Vahinkoja sattui ja saattoipa kupu romahduttaa koko virityksen pudotessaan kuusi metriä syvän korsumontun pohjalle! Rakentajien tuska on arvattavissa.

Jos oli valurautainen teräskupu painava, oli sillä myös hintaa. Kupu maksoi tuolloin 100 000 markkaa kappale. Pelkästään kuvun arvo oli siis 10 prosenttia koko korsun kustannuksista.

tiistai 3. elokuuta 2010

Sivustatuli ja panssarintorjunta

Konekiväärien yhtenäinen sivustatuliverkko oli siis Salpalinjan puolustuksen runko. Sivustatuli oli viisasta myös panssarintorjunnassa. Tunnettuahan on, että panssarivaunujen panssarointi oli vielä ainakin toisen maailmansodan aikoihin kyljissä heikompi kuin vaunun etuseinässä. Tämä antoi mahdollisuuden heikkotehoisellekin panssarintorjunnalle.

Panssarivaunujen torjunnassa estekivillä ei ollut pelkästään pysäyttävä tai hidastava tarkoitus. Niiden avulla ja maaston hyväksikäytöllä oli pyrkimys ainakin jonkin verran ohjailla vaunuja puolustajan kannalta edullisiin maastonkohtiin. Näihin "sumppuihin" kohdistettiin sitten mahdollisimman tehokas pst-tuli ja nimenomaan sivustatuliasemasta. On selvää, että tällaiset kohdat olivat myös oman tykistön valmiiksi paikannettuja maaleja.

Välirauhan aikana rakennetut teräsbetoniset panssarintorjunta-asemat oli sijoitettu konekiväärien lailla sivustatuliasemiin, ampumaan kiviesteiden suuntaista tulta.

Itse asiassa Salpalinjan 52 betoniin valetusta panssarintorjuntatykin tuliasemasta peräti 47 kappaletta sijaitsee ns. kaksoisasekorsuissa, konekiväärin rinnalla. Tai jos tarkkoja ollaan tiettävästi neljässä kaksoisasekorsussa, kalliorinteisiin tehdyissä, aseet ovat päällekkäin, kk aina alimpana ampumassa maanpinnan myötäistä pyyhkäisevää tulta.

Kaivantoestettä kaivettiin välirauhan aikana eniten Hamina-Taavetti -linjan pohjoispäässä. Kesällä 1944 panssariesteiden rakentamisessa keskityttiin lähes yksinomaan kaivantoihin. Painopistesuunnilla niitä tehtiin varmistukseksi kiviesteiden taakse. Uusissa asemissa kuten Vaalimaan oikaisuasemassa panssariesteenä oli saksalaisperää oleva pikakaivantoeste.

Kaivannon, ikään kuin iso oja, tarkoituksena oli estää vaunun pääsy siitä yli. Joka tapauksessa vihollisvaunu olisi mitä todennäköisemmin joutunut ainakin hetkeksi pysähtymäään kaivannon reunalle miettimään, yrittääkö yli vai ottaako pakkia.

Edellä mainittuihin teräsbetonikorsuihin sijoitetut panssarintorjuntatykit olivat sijaintinsa vankeja ja niitä ei olisi pystytty käyttämään myöhemmin kaivettujen kaivantoesteiden puolustukseen. Sitä vastoin kenttälinnoitteisiin tarkoitetut pst-tykit pystyttiin varsin helposti sijoittamaan kaivantoesteiden suuntaiseen tulitukseen.

Jos vihollisvaunu olisi päässyt kaivannon reunalle, olisi se joutunut todennäköisesti ainakin hetkeksi pysähtymään "tuumaustauolle". Silloin kaivannon päässä olevalla puolustajan pst-tykillä olisi ollut suorasuuntaustähtäimissään paikallinen kylkimaali! Silloin oli ammuttava heti; eli käyttää hyödyksi vihollisen heikko hetki.

Panssarikauhujen ja -nyrkkien myötä vastaanvanlainen taktiikka oli pst-aseen liikkuvuuden johdosta entistä joustavampi tuhoyhdistelmä vihollisvaunuille.

Tyypillisin kenttälinnoitteesta ampuvan pst-tykin tuliasema löytyy Miehikkälässä Salpalinja-museon kupeesta. Alkuperäinen asema on harjanteen takana suojassa vihollisen tykistötulelta ja pst-tykin putken jatkeena on Miehikkälä-Taavetti maantien poikki kaivettu kaivantoeste. Itse pst-tykin tuliasema on myös suojattu esteen päässä y-kirjaimen muotoisella kaivannolla, joten panssarivaunu ei olisi päässyt tallomaan tykkiä alleenkaan.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Konekiväärien sivustatulitus puolustuksen selkäranka

Salpalinjan rakentamisessa otettiin oppia Talvisodan Mannerheim-linjassa esiin tulleista virheistä. Talvisota vahvisti jo tiedossa olleen vakavan puutteen, sivustatulituksen. Vihollinen kehitti tehokkaita suorasuuntausampumamenetelmiä, joilla se piti rintamaan päin suunnatut puolustajan ampuma-aukot hiljaisina.

Mannerheim-linjahan nojasi osittain 1920-luvun alussa rakennettuihin ns. Enckellin linjan teräsbetonikorsuihin. Sivustatulen edut olivat jo silloin tiedossa ja tarkoitus oli rakentaa korsut ampumaan toinen toisensa eteen. Rahan säästämiseksi päädyttiin kuitenkin sijoittamaan korsujen ampuma-aukot vihollisen oletettuun tulosuuntaan, rintamaan päin. Näin päästiin lukumääräisesti vähemmillä korsuilla.

Puutetta alettiin korjaamaan korsujen uudistamisella 1930-luvun lopulla, siis vähän ennen Talvisotaa. Käytännössä se oli lähes korsujen uudelleen rakentamista. Osaan vanhoista Enckellin linjan korsuista rakennettiin erillinen kk-asema, ns. vasikka, ampumaan sivustatulta. Vanhat rintamaan päin olevat ampuma-aukot muurattiin tai valettiin umpeen. Osa kk-korsuista muutettiin näin pelkästään majoituskorsuiksi.

Huomattiin, että virhe oli paljon yksinkertaisempi korjata jo piirustuslaudalla kuin valmiissa rakenteessa.

Tulevan Salpalinjan konekivääri- kuin myös panssarintorjuntatykkikorsut sijoitettiin sivustatuliasemaan ampumaan estekivien suuntaista tulta. Ampuma-aukkojen suojaksi rakennettiin korsuun kiinteästi kuuluva siipimuuri. Se oli noin viisi metriä pitkä ja kaksi metriä paksu fyysinen betonieste, jota vahvistettiin vihollisen puolen seinän kiveyksillä ja maalla.

Päästäkseen ampumaan puolustajan ampuma-aukkoihin vihollisen panssarivaunujen olisi pitänyt ajaa kiinni panssarikiviesteeseen ja kääntää putkensa korsun suuntaan. Tällöin ao. vaunu olisi ollut kohdalla olevan puolustajan panssarintorjunnan maalina. Näin korsujen ampuma-aukkoihin kohdistettu tuli oli viholliselle hyvin vaikeaa tai mahdotonta.

Salpalinjan puolustuksen selkäranka oli konekiväärien yhtenäinen, maanpinnan myötäinen pyyhkäisevä sivustatuli. Tärkeimmällä suunnalla Suomenlahden ja Kivijärven välillä tuo tulivyöhyke suunniteltiin yhtenäiseksi.

Teräsbetoniin rakennettuja konekiväärin paikkoja Salpalinjaan tehtiin 295 kappaletta. Niiden lisäksi ja täydennykseksi kenttälinnoitettuja kk-pesäkkeitä, avonaisia tai katettuja, oli 1200 kappaletta

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Valmis valinta vaellukselle

Kaksi viikkoa on tässä nyt sulateltu Salpavaelluksen palautetta. Viime kesän notkahduksesta päästiin osanottajamäärässä selvään nousujohteeseen. Tätä uskoa vahvistaa myös se, että jo nyt on ensi kesää ajatellen lupaustasolla kasassa noin 30 vaeltajaa. Näin myönteistä kuvaa ei ole ennen ollut. Lupaus tulla ja todella tulla ovat tietenkin kaksi eri asiaa, mutta nyt lupauspuheisiin on uskominen.

Ensi kesän vaelluksen suunnittelu on täysin alkutekijöissään. Sen verran uskallan ennustaa, että reittejä on todennäköisesti kolme: päivän reitti, yhden yön reitti ja kahden yön ns. pitkäreitti. Sisältöteemat ja matkat jalostuvat syksyn aikana.

Tämä kaakonkulman reserviläisjärjestöjen järjestämä ja puolustusvoimien tukema vaellustapahtuma on valmis ja koeteltu paketti tutustua Salpalinjaan. Ajankohta on viikko jälkeen juhannuksen.

Tapahtuma sopii niin yksittäisille vaeltajille kuin ryhmillekin. Suurin yksittäinen ryhmä vaelluksella oli vuonna 1997, jolloin kansaneläkelaitos Kelan henkilökunta rynni korsuihin 170 hengen voimin. Siitäkin selvittiin kunnialla.

Maanpuolustusjärjestöistä toistaiseksi Salpavaelluksen on ottanut parhaiten ohjelmaansa Suomen Rauhanturvaajaliitto. Se on jo muutaman vuoden ajan saanut liikkeelle 10 - 20 vaeltajaa. Määrä ja heidän tuomansa värikkyys ovat olleet merkittävä lisä tapahtuman ilmeeseen. Rauhanturvaajia tulee ensi vuonnakin, sen jo tiedän. Soittokunta Faitterit suorastaan tarjoutuu vuodesta toiseen mukaan. Se on meille järjestäjille iso ilo.

Reserviläisliitto innostui tänä vuonna markkinoimaan Salpalinjaan tutustumista jäsenistölleen. Hyvä työ ei vielä ehtinyt näkyä osanottajamäärissä. On syytä uskoa, että myös reserviläisiä nähdään ensi kesänä selvästi aiempaa enemmän.

Suomen Reserviupseeriliiton kanssa pääsimme viime talvena jo kosketuksiin, mutta merkittävää yhteistyön muotoa ei vielä saatu aikaiseksi. Uskon, että RUK:n käyneelle jäsenistölle Salpalinja on ainakin sanana jo tuttu. He upseerioppilaina eivät ole voineet olla törmäämättä maastoharjoituksissa linnoitteisiin. Toisaalta RUK:n opetusohjelmaan ei kuulu linnoitusvaikutteiden hankkiminen Salpalinjasta. Siksi Salpavaelluksesta saattaisi olla tilausta ja hyötyäkin reserviupseereille.

Puite ryhmätapaamisille

Kaiken kaikkiaan Salpavaellus on mitä sopivin erilaisten ryhmien kokoontumistilaisuudeksi. Puitteet ja ohjelma ovat valmiina. Patikoinnin, ruokailujen, saunomisen ja yöpymisen lomassa jää riittävästi aikaa muisteluksille. Yhdessäoloa on koko tapahtuma.

Kokosin itse kaksi vuotta sitten oman YK-komppaniani vuosikymmenten jälkeen vaellukselle. Liikkeelle sain yhdeksän miestä ja hauskaa oli. Siitä alkoi tiivistynyt yhteydenpito. Viime syksynä me risteilimme jo 18 miehen joukkona. Tapaamisen tarpeen kipinä syttyi Salpalinjassa.

Ja mikä parasta liikunnallisessa, johdetussa ja opastetussa tapahtumassa on se, että lopputulos on kaikin puolin siisti. Kapakkailtojen kaltaista ryminöintiä varten ei varmaan kenenkään kannata metsään mennä.

Erilaisiin tapahtumiin ryhmän kokoaminen onnistuu, jos asialle vihkiytyy innokas vetäjä. Kokemuksesta tiedän, että työtä se teettää, mutta onnistumisen ilo palkitsee vaivan. Ja Salpavaelluksen puolesta uskallan luvata, että kuka tahansa kokoaa ja tuo vaellukselle vähintään seitsemän hengen ryhmän, vetäjä pääsee ilmaiseksi.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Luolia moneen käyttöön

Salpalinjan perussuoja on teräsbetonikorsu. Niiden rakentaminen oli välttämätöntä, mutta myös kallista. Halvempi vaihtoehto löytyi peruskalliosta. Se on louhia luolia. Salpa-asemassa on yhteensä 25 erikokoista luolaa. Näin kesähelteellä ne ovat suorastaan mukavan viileitä.

Kallion, johon luola louhittiin, tuli täyttää muutamia vaatimuksia. Paikan tuli sijaita hyvin lähellä pääasemaa. Louhittavan kallion tuli olla ehjää. Luolan kattoon piti jäädä ehjää kalliota yksi metri plus luolan leveys. Esimerkiksi jos luolatunnelin leveys oli vaikkapa kuusi metriä, päälle tuli jäädä ehjää kiveä seitsemän metrin paksuudelta. Näin saavutettiin suurin piirtein sama lujuus kuin teräsbetonikorsun 2,1 metrin betoni- / teräsvahvuudella.

Luola piti pystyä sijoittamaan kallioon siten, että viemäröinti oli helposti järjestettävissä alamaahan. Eli omien havaintojeni mukaan luolat ovat kalliokumpareissa ja jostakin kulmasta katsottuna aina yleisen maanpinnan tason yläpuolella.

Salpalinjan luolista suurin osa sijaitsee Virolahdella. Asialla lienee yhteyttä ruotsalaisiin vapaehtoisiin linnoittajiin, joilla oli kaivososaamista.

Louhinnassa käytettiin paineilmaporia. Vaakaporauksin mentiin eteenpäin poran pituuden verran, ammuttiin, poistettiin sepeli, taas porattiin jne. Mitä pitemmälle louhinta eteni, sen työläämpää oli kiviaineksen ulossaanti. Käytössä isoimmissa luolissa oli pikkuratoja, joita pitkin mies- tai hevospelissä louhetta kiskottiin vaunuissa ulos. Louhittu kallio turpoaa noin 1,6- kertaiseksi kiinteään kiveen verrattuna.

Kun onkalo oli valmis, sinne rakennettiin talo sisään. Lattia valettiin betonista. Talon ihanneratkaisu oli lapetiiliseinä ja betoniholvikatto. Tällainen löytyy valmiina vain Lappeenrannan Rutolasta. Suurin osa luolista jäi keskeneräiseksi. Muutamiin ehdittiin rakentaa tilapäisratkaisuna puutalo sisään, kuten esimerkiksi Virolahden Ravijoella ja Luumäen Suo-Anttilassa.

Talon rakentamisella luolaonkaloon haettiin tietenkin käyttömukavuutta. Lämmönlähteenä isommissa luolissa oli keskuslämmityskattila ja pienemmissä ehkä vain korsuliesi. Savut ja ilmastointiputket johdettiin isoissa luolissa ulos katon läpi louhitun ns. huoltokuilun kautta.

Salpa-aseman suurin luola on Luumäellä Lusikkovuoressa. Siinä on kolme sisäänmenoaukkoa ja betonilattiaa on noin 1200 neliömetriä. Se oli tarkoitettu 400 miehen majoitusluolaksi.

Luolien käyttätarkoituksesta on kylillä aikalaisten kertomina monia versioita. Todellisuudessa luolat olivat monikäyttöisiä. Ylempien johtoportaiden käskyllä ne voitiin ottaa majoitus- ja reservin lepotiloiksi, varastoiksi ja lääkintätarkoituksiin siis joukosidontapaikoiksi.

Yhtenä käyttömahdollisuutena on puhuttu kenttäsairaaloista, mutta taistelutilanteessa potilaiden kuljetus keskellä pääasemaa oleviin kenttäsairaalaluoliin olisi käytännössä ollut hyvin vaikeaa. Linnoitusteillä olisi tuolloin ollut varmasti paljon myös muuta liikennettä.

Muutamissa luolista oli tehty myös yhdistelmiä majoituksen ja aseistuksen osalta. Esimerkiksi Miehikkälän Härkämäen toisessa luolassa on päällä panssarintorjuntatykkipesäke ja luolan perällä kiviesteen suuntaan ampuva konekivääripesäke. Mainittakoon, että Miehikkälässä ei ole muita kuin Härkämäen kaksi luolaa. Korsumatkojen järjestämillä vaelluksilla tutustutaan niihin molempiin.

Ylämaalla on kaksi Salpa-aseman luolaa.

Kustannuksiltaan keskimääräinen noin sadan miehen luola maksoi noin puoli miljoonaa markkaa. Siis vain puolet teräsbetonikorsun hinnasta!

Salpa-aseman luolien tämän päivän käyttö rajoittuu pääosin lepakoiden talvehtimiseen. Siihen ne ovat sopivan tasalämpöisiä.

Luumäen Suo-Anttilan luolaan pääsee tutustumaan tilauksesta sopimalla asiasta maanomistajan kanssa. Luola on lukittu.

Salpapolun varteen osuvissa luolissa liikkuminen tapahtuu omalla vastuulla. Pakkanen ja jäätyvä vesi saattaa irrottaa talvena aikana kattorakenteesta vaarallisia kivenlohkareita. Salpa-asemaa kolutessa hyvä taskulamppu on aina välttämätön varuste.

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Ohi on ja uutta putkeen

Nenä on palanut ja raukea hyväolo vallitsee. 17. Salpavaellus on nyt osa vapaaehtoista kaakkoissuomalaista maapuolustustyöhistoriaa. Vaeltamassa oli 125 vaeltajaa, tuplasti edellisvuoden notkahdukseen verrattuna. Kokonaisihmismäärä tapahtuman päättäneessä maanpuolustusjuhlassa kesähelteessä lähenteli 300 henkeä.

Suunta on oikea. Nuo luvut innostavat tekijöitä jatkamaan. Ja siihen saatiin kannustusta monilta mukana olleilta, ei vähiten puolustusministeri Jyri Häkämieheltä.

Vaellus onnistui järjestäjien näkökulmasta kokonaisuutena suunnitellulla tavalla. Tapahtumaa oli pyörittämässä kaikkiaan noin 80 vapaaehtoista talkoolaista Luumäeltä, Miehikkälästä ja Virolahdelta.

Pieniä yllätyksiä ja hienosäädön tarpeita tuli tietenkin esiin. Jos ei olisi tullut, maailma olisi valmis. Virheet korjataan ja muutamat kokeiluluonteiset elementit jatkojalostetaan ensi kesäksi entistä toimivampaan muotoon.

Tämän blogin lukijamäärä on pikkuhiljaa noussut yli 700 eri kävijään. Kiitos siitä. Kun ette kaikki olleet kuulemassa vaellusjohtajan sijaisena käyttämääni vaellusjohtajan puheenvuoroa arvovaltaisessa maanpuolustusjuhlassa, laitan sen tähän. Miksi? Siksi, että yön yli nukuttuani olen yhä samaa mieltä.

Vaelluksen johtajan puheenvuoro

Arvoisat sotiemme veteraanit, herra ministeri, rauhanturvaajat, vaeltajat, hyvät naiset ja herrat!

Talvisodan päättymisestä ja Salpalinjan rakennustöiden aloittamisesta on kulunut 70 vuotta. Meillä on hyvä syy ja velvollisuus olla tässä.

Salpa-asema on osaltaan ollut vaikuttamassa muun muassa siihen, että me saamme tässä ja nyt viettää rennon isänmaallista maanpuolustusjuhlaa vapaassa Suomessa ja puhua suomenkieltä.

Retkenne eilen ja tänään on osaltanne kunnianosoitus niille naisille ja miehille, jotka viisaudellaan ja ahkeruudellaan olivat Salpa-asemaa rakentamassa. Toivon, että vaelluksella linnoituksen kautta Teille on välittynyt kuva ja ajatus siitä, että kaikki se hyvä joka ympärillämme on, ei ole itsestään selvyys. Sen eteen viime sotien aikaiset sukupolvet ovat tehneet suuren ja ihailtavan työn. Tämä retki on teiltä kiitos heille.

Toivon myös, että osaltanne voisitte viedä tätä viestiä eteenpäin ennen kaikkea nuorisollenne, jos niin ajattelette. Tämä sanoma on yksi meidän Salpavaelluksen järjestäjien pääpontimia. Kertoa ja näyttää, mitä täällä itärajalla viime sotien aikana kansakuntamme olemassaolon turvaamiseksi tehtiin. Tämä koskettaa koko Suomea ja meillä Luumäen, Miehikkälän ja Virolahden reserviläisillä ja alueen maanpuolustusväellä on tahto ja halu sekä etuoikeus tehdä tätä historiamme kerrontatyötä. Ja sen me teemme.

Ilman teitä vaeltajia, ei tästä viikonlopusta olisi tullut tapahtumaa. Myöskään ilman tämän tapahtuman kymmeniä ja kymmeniä järjestäjiä ja talkooihmisiä, mukaan lukien muonituksestamme huolehtineen martat, tätä juhlaa tässä ei vietettäisi. Minä kiitän sydämestäni teitä kaikkia, vaeltajat ja järjestäjät. Myös tämän juhlan esiintyjät ovat antaneet taitonsa puhtaasti maanpuolustushengessä käyttöönne.

Suomen Rauhanturvaajaliittoa, Faitterit-soittokuntaa, Kymenlaakson rauhanturvaajia ja teitä rauhanturvaajakollegat haluan kiittää yhteisestä vuorokaudestamme. Suomalaiset rauhanturvaajat, muun muassa juuri te, olette osaltanne olleet luomassa Suomelle statusta rauhanturvaamisen suurmaana, etten sanoisi supervaltana. Se on nostanut Suomen painoarvoa kansainvälisessä yhteisössä.

Me rauhanturvaajat, sotia ja sotatiloja nähneenä, jos ketkä, ymmärrämme sen siunauksen, jonka sotiemme veteraanien uhrimieli ja taistelu meille jälkipolville on luonut: - rauhan ja hyvinvoinnin.

Hyvät vaeltajat!
Vuoden päästä, viikko jälkeen juhannuksen vaellamme seuraavan kerran. Toivottavasti mahdollisimman moni teistä voisi olla mukana kenties jollakin toisella reitillä kuin nyt. Ja jos niin tunnette, kertokaa ystävillenne ja tutuillenne kokemuksista, ja jos suinkin tohditte, kehottakaa heitä osallistumaan ensi kesänä.

Niin kuin huomaatte, ensi vuoden vaelluksen markkinointi on alkanut!

Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu.

Ajakaa varovasti kotiin!

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Juhlavaelluksesta tuli toistuva perinne

Vuonna 1990 Salpalinjan rakennustöiden aloittamisesta oli kulunut 50 vuotta. Aika ei ollut vielä kypsä juhlinnalle. Vuonna 1994 se jo oli. Itänaapurissa oli tällä välin totalitarismi tullut tiensä päähän. Puolustusvoimat päätti juhlia Salpa-aseman 50 vuoden ikää siis 1994. Aika laskettiin rakennustöiden päättymisestä!

Mainittakoon, että vuonna 2000 Miehikkälässä juhlittiin komeasti Salpalinjan 60-vuotisuutta! Silloin aika laskettiin taas rakennustöiden aloittamisesta.

Puolustusvoimien suunnittelemaan ja organisoimaan Salpa-aseman 50-vuotisjuhlasarjaan yhtenä tapahtumana oli kirjattu Salpavaellus. Sen toteuttajiksi oli merkitty Luumäen, Ylämaan, Miehikkälän ja Virolahden reserviläisjärjestöt.

Toimeksiannossa toivottiin Miehikkälän Salpalinja-museolle päättyvän vaelluksen toteutuvan kahdella reitillä. Toinen lähtee Suomenlahdelta Virolahdelta ja toinen Kivijärveltä Luumäeltä.

Vaelluskokemusta Salpalinjaan oli hitusen Miehikkälässä, jossa oli kunnallisena järjestetty muutama muutaman kilometrin patikointi muutaman hengen ryhmille. Nyt piti järjestää vuorokauden mittainen ja kymmenien kilometrin pituinen tapahtuma! Osanottajatavoitetta kukaan ei tohtinut edes arvuutella. Sille ei ollut mitään pohjaa, vain toive, että joku tulisi.

Tyhjästä oli siis aloitettava. Mitään valmista ei ollut. Oman reserviupseerikerhoni puheenjohtaja Seppo Pylvänäinen kysyi mm. minua tapahtuman vetäjäksi. En suin surmin tohtinut moiseen urakkaan ryhtyä. Hän joutui sitten itse ottamaan homman tukeviin hoteisiinsa ja hyvin ottikin. Minä lupasin tiedottajaksi; ei sekään syteen mennyt.

Into kaikilla taustajärjestöillä oli suuri. Ajatus oli, että kyllähän nyt yksi tapahtuma järjestetään, varsinkin kun puolustusvoimilta tullut pyyntö koettiin pikemminkin kunnia-asiana.

Kuvaavaa vaelluksen hahmottomattomuudesta oli sekin, että esimerkiksi Luumäen osuuden tiedusteluvaiheessa Luumäen miehet marssivat pitkän päivän pitkin linjaa ja totesivat homman jäävän pahasti kesken. Eli reilun vuorokauden vaellukseksi tarkoitettu matka oli ainakin tuplaten liian pitkä. Kun aikaa ei ollut järkevää lisätä, reittejä piti lyhentää, myös Virolahden suunnalta.

Itse vaellukseen osallistui hieman yli 200 maksanutta osanottajaa. Se oli ja tuntuikin paljolta. Vaikka suurin osa oppaistakin oli työssään vasta ensimmäistä kertaa, oli palaute mieltä hivelevää. Tapahtuman henki ja luonne iskivät asian ytimeen. Salainen Salpalinja paljasti povensa. Osanottajat olivat otettuja. Tätä täytyy saada lisää.

Kaikkine virheineenkin järjestelyt saivat kehuja ja paine uuden vaelluksen järjestämiseksi kasvoi sitä mukaa, mitä lähemmäksi vaelluksen päätöshetkeä patikointi eteni. Sillanpään marssilaulu ja spontaani tahtimarssi kruunasi päätöstilaisuudesta poistumisen.

Puolustusvoimatkin kannustivat jatkamaan. Kertakäyttötapahtumalle piti saada jatkoa. Ja niin tapahtui.

Nyt viikko jälkeen juhannuksen Sillanpään marssilaulu kuullaan Miehikkälässä jo 17:nnen kerran. Ensimmäisen kerran ulosmarssin myötä Sillanpään marssilaulusta tuli sisäänmarssi. Sen tahdissa vaeltajat marssivat 4. heinäkuuta Salpalinja-museon pihalle puolustusministeri Jyri Häkämiehen eteen.

Vuosien varrella tekijät ovat vaihtuneet, jos kohta monta on koko ajan mukana olleitakin. Myös vaeltajat ovat vaihtuneet. Heissäkin on kymmeniä, jotka jos nyt ei joka vuosi, niin toistuvasti kuitenkin ahmivat uutta tietoa Salpalinjan saloista. Osanottajamäärä on heilahdellut vajaan sadan ja ja noin 250 välillä. Se on ollut aina sen verran, että into seuraavan tapahtuman järjestämiseen on vahvistunut. Puolustusvoimat on tukenut tapahtumaa koko ajan.

Mitään automaatiota tai vakiota osallistujamäärälle ei ole. Joka kerta osallistujat on "revittävä" omalta vapaa-ajaltaan erikseen mukaan. Ja kilpailijoita tuon vapaa-ajan käytölle kyllä riittää. Vaelluksen kokonaismäärä koostuu yksittäisten ihmisten kulloisestakin halusta ja mielentilasta lähteä tutustumaan lähihistoriaamme.

Tämän vuoden vaelluksen osalta ympyrä on osaltani siinä mielessä sulkeutunut, että olen nyt jälleen tapahtuman tiedottaja, niin kuin ensimmäiselläkin kerralla. Lisäksi tiedottajan tehtävän ohessa olen tapahtuman aikana myös tilapäisesti vaellusjohtajan sijainen. Vaellusjohtaja Risto Sivula on junaillut vuosi sitten sovitun mukaisesti hommat valmiiksi.

Minä ja kymmenet muut talkoolaiset panemme parastamme. Tapahtumasta tulee jälleen mieliinjäävä ja rennon isänmaallinen meille kaikille. Salpalinja ja sen rakentajat saavat ansaitsemansa huomion.

Sen tiedän jo nyt, että jos syystä tai toisesta Salpavaellus 3.-4.7.2010 jää siitä kiinnostuneelta tällä kertaa väliin, niin ei hätää. Viikko jälkeen juhannuksen 2011 on uudelleen täysi häkä päällä! Tämä on aatteellista, vapaaehtoista maanpuolustustyötä parhaimmillaan. Tervetuloa mukaan!

PS. Tiedän. Tämä blogikirjoitus on liian pitkä, niin kuin vähän aiemmatkin. Mutta lupaan ensi viikolla keskittyä vain vaelluksen järjestelyihin. Eli tässä oli tällä kertaa kahden viikon tarpeet. Hauskaa juhannusta!

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Linnoitustyöt hillitsivät Stalinin hinkua

Salpalinja-seminaarissa Miehikkälässä tuli kaksi asiaa selkeästi esille. Salpalinjalla oli pahasti keskeneräisenäkin jo merkityksensä syksyllä 1940 Neuvostoliiton hyökkäyssuunnitelmassa Suomeen. Ja jos ei jatkosota syttynyt, uusi sota talvisodan jälkeen olisi ollut hyvin todennäköinen kenties jo vuonna 1942. Tuohon mennessä Stalinin uusi moderni armeija oli saavuttanut hyökkäysvalmiutensa.

Tämän kirjoituksen tiedot perustuvat pääosin omiin muistiinpanoihini edellä mainitussa seminaarissa professori Ohto Mannisen pitämästä esitelmästä Neuvostoliiton ja Suomen strategiset suunnitelmat talvisodan päätyttyä. Osa johtopäätöksistä ja tulkinnoista ovat omiani.

Puna-armeijan parin viikon marssiaikomus Helsinkiin loppuvuodesta 1939 muuttui talvisodaksi ja eteneminen pysähtyi Moskovan rauhaan 13.3.1940. Stalin selitti silti tavoitteidensa täyttyneen: Neuvostoliitto pystyi valvomaan Helsinkiä Hangosta ja Viipurista!

Syyskuussa 1940 Neuvostoliitto uudisti hyökkäyssuunnitelmansa Suomeen. Sitä täsmennettiin vielä marraskuussa. Suunnitelma tähtäsi vuoteen 1941, mutta puna-armeija ei vielä tuolloin ollut hyökkäyskunnossa. Hyökkäyssuunnitelmien uudistaminen vahvistaa selkeästi Neuvostoliiton todelliset tavoitteet. Helsingin silmälläpito Hangosta ja Viipurista ei sille riittänyt.

Ohto Mannisen mukaan syksyn 1940 NL:n hyökkäyssuunnitelman ja hyökkäyksen kärki oli Salpalinjan murtaminen Suomen kaakkoisrajalla. Vasta sen jälkeen joukot olisivat levittäytyneet laajempaan hyökkäysrintamaan kohti länttä. Ratkaisutaistelut puna-armeija valmistautui tekemään jossakin Lahden - Heinolan tasalla.

Samanaikaisesti Suomenlahden rannikon suunnassa idästä edenneen yhden hyökkäyskiilan kanssa Helsinkiä olisi kahden divisioonan voimin lähestytty myös Hangosta. Sehän oli Talvisodan rauhanehdoissa vuokrattu Neuvostoliitolle 30 vuodeksi. Mannisen mukaan Helsinkiä olisi uhattu myös pohjoisesta Riihimäen suunnasta. Osa Hangon joukoista ja osa Kouvolan - Lahden suunnan joukoista olisi rautatiekuljetuksina tuotu Riihimäelle ja sieltä radan suunnassa olisi edetty Helsinkiin.

Mainittakoon, että Suomi luotti Venäjän vallan ajalta periytyneeseen vahvaan rannikkotykistöön, eikä uskonut Helsinkiä uhattavan mereltä. Sama ajatus näkyi myös Mannisen näyttämässä NL:n hyökkäyssuunnitelmassa. Punanuolia ei suuntautunut etelästä Helsinkiin.

Puna-armeijan ensimmäinen karttaharjoitus Suomen hyökkäyssuunnitelman toteuttamiseksi toimeenpantiin maaliskuussa 1941. Esimerkkinä hyökkäyssuunnitelman konkreettisuudesta Ohto Manninen näytti ilmapommituskarttaa. Sen mukaiset pommitukset ja lennot Suomeen tehtiin 25.6 1941. Tuon ilmahyökkäyksen jälkeenhän Suomi katsoi olevansa sodassa NL:n kanssa. Alkoi jatkosota.

Edellisen blogini pohdintaan Salpalinjan merkityksestä Ohto Mannisen esitys tuo ilmiselvän lisän. Linnoitustyöt olivat rakenteiden ja myös varmasti Suomen valtavan maanpuolustustahdon ilmaisuna osaltaan välirauhan aikana hillitsemässä Stalinin hinkua hyökätä uudelleen Suomeen.

Talvisodan päätyttyä Suomen sodanjohto uuden sodan pelossa käynnisti välittömästi uuden itärajan linnoitustyöt. Manninen puhui "Moskovan rauhan linjan" linnoittamisesta. Tuo nimitys vuonna 1944 hyväksytyn Suomen Salpa -nimen eräänlaisena synonyyminä on ainakin nykyisin harvoin käytetty. Itse kuulin termin ensimmäistä kertaa.

Joka tapauksessa Suomen nopea linnoituspäätös ei NL:n hyökkäyssuunnitelmien valossa ollut lainkaan ennenaikainen tai ylimitoitettu. Päinvastoin se oli erittäin oikeaan osunut ja kauaskantoinen päätös.

Haavojen nuoleminen talvisodan jäljiltä vei puna-armeijalta luonnollisesti aikansa. Supervaltana Neuvostoliitolla oli tietysti aina ylivoima Suomea vastaan, mutta se siis joutui ottamaan jo syksyllä 1940 tulevan Salpalinjan huomioon. Tämä siitä huolimatta, että linnoitustyöt olivat Suomessa hädin tuskin päässeet täyteen vauhtiin.

Ohto Mannisen mukaan Neuvostoliiton armeija olisi saavuttanut täyden materiaalisenkin hyökkäysvalmiutensa vuonna 1942. Neuvostoliiton johto piti armeijaansa modernina ja varmuudeksi vakuutti, että moderni armeija on hyökkäysarmeija.

Suomen suuntaan Stalinilla ei ollut talvisodan jälkeen välitöntä aikataulua. Valmiin suunnitelman toteuttaminen modernilla armeijalla olisi ollut mahdollista milloin tahansa parin viikon keskitysmarsseilla.

Ellei jatkosota alkanut ja historia mennyt niin kuin meni, niin viimeistään 1942 Neuvostoliitolla olisi ollut kyky ja valmius hyökätä Suomeen millä tahansa syyllä, verukkeella ja oikeutuksella. Yksi Stalinin näkemys oikeutuksesta oli: kaikki sodat Neuvostoliiton pyrkimyksien ja kommunistisen maailmanvallankumouksen saavuttamiseksi ovat oikeutettuja.

Suomessa on ollut täysin turhaa miettiä, oliko jatkosodan välttäminen mahdollista. Vapaan länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän säilyttämiseksi Suomi olisi joutunut uuteen sotaan talvisodan jälkeen joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.

Ilmoittaudu Salpavaellukselle

Erinomainen tapa tutustua Stalinin tavoitteiden yhteen merkittävään esteeseen, Salpalinjaan, on käsillä. Salpavaellus patikoidaan viikko jälkeen juhannuksen. Nyt on aika ilmoittautua vaellukselle: www.salpavaellus.net