Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Lappeenrannassa hyvä läpileikkaus

Museoviraston inventointi paljastaa, että Salpalinja on hyvin säilynyt, Euroopassa ehkä jopa parhaiten säilynyt linnoituskokonaisuus. Se on vastaava tutkija John Lagerstedtin mukaan suorastaan ainutlaatuista. Paitsi kokonaisuus myös yksittäiset laitteet ovat paikoin jopa erittäin hyvässä kunnossa. Myös kenttälinnoitteet ovat aika huomioiden hyvin säilyneet.

Lagerstedt kertoi inventoinnin tuloksia Lappeenrannassa peräti 120-henkiselle yleisölle tiistai-iltana. Yleisömäärä heijastaa asian suurta kiinnostavuutta. Sitä selittää myös tutkijan havainto siitä, että linnoituksen välittömässä läheisyydessä asuvat ehkä monista käytännön harmeista huolimatta kokevat Salpalinjan merkittäväksi ja säilyttämisen arvoiseksi kulttuurikohteeksi.

Salpa-aseman kohteet Lappeenrannassa muodostavat Lagerstedtin mielestä oivallisen läpileikkauksen koko linnoituksesta ja sen erityyppisistä rakenteista ja laitteista. Hänen mukaansa vain kestolinnoitetut tykkiasemat puuttuvat, mutta nekin löytyvät läheltä, Lemiltä.

Miehikkäläläisenä minua lämmitti tutkijan ottamat myönteiset esimerkit Salpa-asemasta. Hänen mielestään Salpalinja-museo on Salpalinjaa esittelevistä kohteista paras. Miehikkälässä ja Virolahdella jo monta vuotta käytössä ollutta Salpapolkua hän suositteli myös Lappeenrantaan.

Museoviraston valtionvarainministeriölle tekemän inventoinnin maastotyöt on tehty kahden viime kesän aikana. Kestolinnoitteista tutkimus kattaa lähes kaikki. Loppuraportti valmistuu keväällä. Yksittäisiin kohteisiin ja valokuviinkin pääsee kuka tahansa käsiksi netissä, osaan jo nyt ja loppuihinkin vappuun mennessä. Kohteet löytyvät hakusanalla muinaisjäännösrekisteri ja noin 700 valokuvaa suomenmuseotonline.

Lappeenrannan Salpalinja-kohteet löytyvät Voisalmesta ja sen lähisaarista, Tuosan saaresta, Skinnarilasta, Rutolasta, Iitiästä, Hurtaanmaalta ja entisen Ylämaan Hostikalta. Lisäksi yksittäisiä, mutta hankalasti löydettäviä kohteita on runsaasti myös kaupunkialueen ja valtakunnan rajan välissä.

Yhtenä erinomaisena ideana minulle paljastui Saimaan Golfin Salpalinjan esille tuominen Tuosan saaressa. Pelaajat eivät voi välttyä linnoituslaitteilta, jos pallo lipsahtaa väylältä sivuun. Hyvä.

Hyvin pienenä yksityiskohtana nostan esiin inventointituloksista ja sen tarkkuudesta panssariluukullisen pst-tykkikorsun, jonka aseena on kenttätykki. Tiesin, että Miehikkälän Myllylammen rannassa sijaitsevan lisäksi toinen on jossakin Saimaan saaressa. Nyt se selvisi. Paikka on Ruohosaari. Mutta siellä ao. korsuja onkin kaksi. Toinen vain on jäänyt ampuma-aukkoluukkujen osalta keskeneräiseksi ja aukko on täytetty kivillä. Korsun rakenne kertoo, että siihen olisi saatu kenttätykki suojaisaan tuliasemaan.

Puuttumatta sen enempää inventoinnin yksityiskohtiin kerrottakoon vielä, että loppuraportissa museovirasto ottaa kantaa ainakin siihen, mitä kohteita ja miten Salpalinjasta suojellaan. Se on tärkeää, sillä yhdyskuntarakentaminen ja infrastruktuuri on tärvellyt osan hienoistakin kohteista. Enää vastaavia virheitä ei saa tulla.

Mielenkiinnolla jään odottamaan inventoinnin loppuraporttia ja ennen kaikkea, mitä johtopäätöksiä Salpalinjan omistaja valtionvarainministeriö ja sen työrukkanen Senaattikiinteistöt tekevät.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Aina ajankohtainen aihe

On myönteistä havaita, että ainakaan minun korviini ei ole kuulunut Salpa-asemasta ja siitä puhumisesta mitään kielteistä. Asialle vihkiytyneitä ja siitä kiinnostuneita ei ole leimattu sotahulluiksi tai militaarikiihkoilijoiksi. Se on hyvä ja se osoittaa, että aihe on perusteltu ja Salpalinja ymmärretään tärkeänä osana itsenäisyyshistoriaamme. Siksi se on aina myös ajankohtainen. Hyvä.

Näin ”Salpalinja-tiedottajan” näkökulmasta vastaväitteiden puuttuminen on pois kokonaisjulkisuudesta ja esilläolosta. Kas kun kielteisyys aina vetäisi paremmin kuin myönteisyys. Nimittäin jossain mielessä ajatus, ei ole väliä mitä puhutaan, kunhan puhutaan, toimisi Salpalinjassa. Esillä olo, kielteinenkin, toisi asialle tunnettavuutta ja ensimmäiseen kappaleeseen viitaten Salpalinjan oikeaksitodistaminen todennäköisesti aina kuitenkin voittaisi.

Tietenkään en tosissaan halua, että Salpa-asemasta nousisi joku sen arvoa kyseenalaistava kohu. Ja siksi tuota edellä olevaa provosointia en jatka enempää. Tyydyn siihen, että hiljaa hyvä tulee ja Salpalinjan myönteisyys ennen pitkään tavoittaa ne noin viisi miljoonaa suomalaista, jotka eivät sitä tunne. Niitä suomalaisia, jotka linnoituksen tuntevat ja tietävät voi olla sen verran kuin väkilukumme on yli viiden miljoonan! Tiedotustehtävää riittää.

Salpa-asema on siis minun mielestäni aina ajankohtainen viime sotien aikaisen maanpuolustustahdon ja lujan työn muistomerkkinä, suorastaan monumenttina. Se on Suomen nykyrakentajienkin hyvä tietää ja tuntea. Historia on tulevaisuuden peili.

Tulevaan kevättalveen on odotettavissa uutisia Salpalinjan inventoinnin tuloksista. Niitä museovirasto varmasti tiedottelee pitkin itärajaa. Ensi viikolla kuullaan inventoinnin satoa Lappeenrannassa ja nimenomaan sieltä.

Tämä tehty inventointi on tärkeä ajateltaessa Salpa-aseman tulevaisuutta. Se antaa pitkälti viitteitä siitä, mitä osia linnoituksesta kannattaa säilyttää, kenties entisöidäkin ja ottaa matkailukäyttöön.

Jokainen ymmärtää, että ylivoimaisesti suurin osa linnoitusta, jossa ei missään taisteltu, tulee jäämään maastoon oman onnensa nojaan. Hyvää viime mainitussakin on se, että nytkin vielä nähtävissä olevat rakenteet, teräsbetonikorsut, kiviesteet ja kallioon louhitut luolat ja taisteluhaudat, säilyvät hamaan tulevaisuuteen enemmän tai vähemmän puuston ja kasvillisuuden peittämänä. Se mikä linnoituksesta lahoaa ja umpeutuu, on jo sen tehnyt.

Toivottavasti Salpalinjan inventointi antaa perusteita myönteisiin johtopäätöksiin niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin. Linnoituksen tunnettavuus kasvaa jokaisesta tekemisestä, jokaisesta eleestä sen esillenostamiseksi. Eikä vähiten siitä, että se jo tehdystä Etelä-Karjalan sotaveteraanipiirin aloitteesta julistettaisiin vuonna 2017, itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlavuonna, itsenäisyytemme monumentiksi!

tiistai 10. tammikuuta 2012

Huomioita Kivijärven tulvituksesta

Kirjoittaja: Hannu Ilves Luumäki

En puutu Kivijärven tulvituksen historiaan siltä osin, mitä siitä on aiemmin kirjoitettu (blogi tulvitusjärjestelmät 17.8.2010), vaan kerron huomioita joita olen tehnyt nyt vuodenvaihteessa, vanhan salaojittajan silmin.

Kun lähdetään Kivijärven padolta, joka sijaitsee Luumäen motellin läheltä, aivan kuutostien vieressä, niin ensimmäinen huomio on, että tien alla olevat putket ovat alapäästään tukossa. Tieremontin yhteydessä on vanhan betonivalun päälle valettu lisää seinää, mutta maata on valunut niin, ettei putkia näy.

Harju on tässä kohtaa harvinaisen matala ja padolta lähtevä kaivanto on vain noin 400 meriä pitkä, josta maasto alkaa laskea niin, ettei kaivua ole tarvinnut jatkaa pitemmälle. Tästä eteenpäin maastossa on selvä notkelma, aina noin kilometrin päässä olevalle rautatielle saakka. Eli pitempään juoksutettaessa olisi tähän notkelmaan syöpynyt jonkinlainen joki. Tämän välin panssariestearvo on mielestäni kyseenalainen, koska maaperä on tiivistä hiesusavea ja olisi kantanut hyvin panssareita, vaikka pohjan kautta.

Tämän notkon vedet alittavat rautatien läheltä uuden Lappeenrannan radan ja vanhan Pietarin radan risteystä. Vanhassa radassa on reilulla aukolla varustettu silta, kun uudessa taas vain pieni betonirumpu. Rautatie on aikanaan rakennettu paikkaan, mistä harjun jälkeen alkaa suoalueet, eli radan pohjoispuolelle ei olisi voinut tulla juuri minkäänlaista tulvitusta.

Heti radan jälkeen alkaa yhtenäinen suoalue aina kahden kilometrin päässä olevalle Urpalolle saakka. Kivijärven tulvitusjoki yhtyy heti radan jälkeen Urpalanjokeen, joka laskee länteen yhtyäkseen Haimilan kylän kohdalla lännestä tulevaan Kirkkojokeen. Muutama sata metriä radasta sijaitsee Multialan pato, jolla olisi estetty veden pääsy länteen. Padotuskorkeus on reilu metri.

Nyt korkean veden aikana on hyvin näkyvissä, että Urpalon vesi olisi ylettynyt radalle asti. Urpalo on siitä erikoinen järvi, että se laskee kahteen suuntaan, pohjoisesta länteen Urpalanjokeen ja etelään Kavinojaan.

Urpalo on noin 4 kilometriä pitkä järvi, jolla on leveyttä noin kilometri. Järven pohjoispäähän laskee idästä puro Pien-Urpalo järvestä ja siitä itään olevilta alueilta. Järvi on melko korkearantainen, joten järven vedenkorkeuden eroilla ei olisi merkitystä esteenä. Alempi Urpalon pato olisi ollut Orkola-Junttola tiellä ja tähänkin olisi saatu noin metri padotusta. Tieltä on matkaa Urpalon rantaa 300 meriä ja maasto on suota, johon olisi noussut vesi. Mitään merkkejä padosta ei tänä päivänä ole.

Urpalolta etelään jatkuu alavat suoalueet, jotka on osittain raivattu pelloksi. Noin kahden kilometrin päässä on Myllylampi, jossa on viimeinen pato. Maasto on näillä alueilla korkeitten mäkien ja pienten soitten sävyttämää ja hyvin vaikeakulkuista.

Myllylampi on korkeitten mäkien välissä, halkaisijaltaan muutama sata metriä. Laskuoja etelään menee kapeassa kalliokanjonissa, johon on tehty viereisestä kalliosta louhitusta kivestä patovallit. Mitään betonivaluja ei tänne ole tehty, mutta tukkimalla kapea uoma lohkokivillä olisi saatu helposti metrin puolentoista pato, jolla olisi saatu nostettua vettä aina Orkola-Junttola tielle saakka.

Yhteenvetona voi sanoa, että Kivijärven tulvituksella olisi saatu muodostettua aina rautatiestä Myllylammelle, noin 8 kilometrin matkalle, viholliselle hyvin vaikeakulkuinen alue.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Pyyhkäisevä sivustatuli

Salpa-aseman puolustuksen runko, niin kuin aiemmin on puhuttukin, nojaa tärkeimmällä osallaan Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä konekivääreiden yhtenäiseen maanpinnan myötäiseen sivustatuliverkoon. Se rakennettiin kesto- ja kenttälinnoitteisiin sijoitettuihin konekivääriasemiin.

Salpalinjassa on kaikkiaan 295 konekiväärin paikkaa betonissa ja 1250 kk-pesäkettä maasta, puusta ja kivistä tehdyissä kenttälinnoitteissa. Siis linnoituksessa oli tuliasema enemmän tai vähemmän valmiina 1545 konekiväärille.

Toinen toistensa eteen ampumaan sijoitettujen konekiväärien tulitus betonilaitteista oli yleensä aina myös panssarikiviesteen suuntaista. Oli suunnittelijoiden viisautta sijoittaa kk-asemat ja murtoviivana polveilevana kivieste toimimaan keskenään. Kun lisäksi kenttälinnoitetuista kk-asemista kiviesteitä voitiin ampua myös rintamasta päin, siis kohtisuoraan, ei vihollisen jalkaväki päässyt suojaan periaatteessa yhdenkään kiven taakse.

Ja kun kiviesteen ja konekivääritulen yhteistyö ulottui myös kivien sijoitteluun siten, että luodit mahdollisimman tehokkaasti viistoista pinnoista kimpoilivat viereisten kivien sivuille ja taakse, niin kovin levollinen suoja panssarieste ei olisi ollut vihollisen jalkaväkimiehelle. Päältäpäin katsottuna neliön tai lähellä salmiakin muotoa oleva estekivi sijoitettiin siis niin, että kiven kulma oli vihollisen tulosuuntaan päin. Näin särmän pinta oli viisto luodin tulosuuntaan nähden myös puolustajan suunnasta katsottuna.

Teräbetonikorsujen konekiväärit käskettiin sijoittaa 60 – 100 sentin korkeuteen maanpinnasta. Ampumasektorin leveys oli 38 astetta ja erittäin tehokkaana ampumaetäisyytenä pidettiin 300 metriä, käytännössä tehoa riitti siis ylikin.

Kun konekiväärikorsuja sijoitettiin maastoon, oli otettava huomioon paitsi sijoitus sivusuunnassa myös korkeussuunnassa. Jos korsu tuli liian alas, oli edessä suuritöisiä maaleikkauksia ampumasektorissa (niitäkin näkee maastossa edelleen) ja taas jos ase jäi ylös, ei luodin pyyhkäisevää lentorataa saatu aikaiseksi; mateleva vihollinen olisi ollut suojassa luotisateen alla.

Ja kuinka suunnittelu käytännössä tapahtui. Siitä kerroin viime kesäkuussa ilmestyneessä Kadettikunnan Kylkirauta-lehdessä, jossa siteerasin Yleisradion TV2:lle vuonna 1990 tehtyä tv-dokumenttia (Salpalinja - kriisin monumentti, toimittajat Pertti Hintikka ja Olavi Puusaari) seuraavasti:

”Eversti, sotahistorioitsija Vilho Tervasmäki (1915 - 2010) oli reservin vänrikkinä Salpalinjan suunnittelussa oman joukkonsa mukana ja kohdalla (kaiketi Luumäellä). Edellä mainitussa dokumentissa hän kertoo, kuinka puolustusasema käytännössä maastoon sijoitettiin:

- Komppania pantiin viimeistä miestä myöten suunniteltuun kohtaan puolustusryhmitykseen. Jokaisen miehen asema tarkastettiin ja sijoitettiin paikoilleen hyvin huolellisesti. Sitten kiikaroitiin, ryömittiin ja aseteltiin keppejä ja etsittiin konekiväärille edullinen sivustatuliasema. Tuon konekiväärin piti pystyä ampumaan komppanian asemien eteen pyyhkäisevää sivustatulta.

Ja kun konekiväärin ampumasektorit oli kepitetty ja aseen paikka selvitetty sentilleen, kk:n ampuma-aukon paikka merkittiin erityisellä siniseksi maalatulla vaneripalalla.

- Kyllä siinä nuori reservin vänrikki tunsi itsensä tärkeäksi, kun vanerin palaa paikalleen sijoitimme. Tiesimme korsun maksavan miljoonan! Ja siihen se korsu tehtiin, Tervasmäki muisteli pieni ylpeyden kare äänessään.”


Näin siis tunnettu historioitsija. Ja kun muistetaan Virolahden ja Luumäen välin suunnittelun kiireinen ajankohta, huhtikuu 1940, jolloin lunta oli jotakuinkin yhtä paljon maassa kuin keväällä 2011, niin konekivääriasemien suunnittelun ja rakentamisen erinomaista tulosta ei voi kuin ihmetellä.