Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Jäärailot talviesteinä

Salpa-aseman puolustuskokonaisuus on kokoelma kaikkia mahdollisia keinoja, joilla vihollisen tunkeutumista läpi puolustuslinjan voitiin estää, vaikeuttaa ja ainakin hidastaa. Salpalinja sijoitettiin tietoisesti kulkemaan vesistöstä vesistöön, aina pienet järvet ja jopa lammet ja pienet joetkin huomioiden. Sula vesi vaatii aina ylittäjältään erityisvarustautumista ja hidastaa etenemistä. Ja on muistettava, että vihollisen pysähtyminen tai etenemismuodon vaihtaminen antaa aina puolustajalle iskunpaikan.

Vesistöjen toinen puoli talvella näillä leveysasteilla on jäätyminen. Jos kohta linnoituksen rakentamisvaiheessa järvien jääkansi auttoi puolustajaa kuljetuksissa, niin vastaavasti myös jää helpotti tai olisi helpottanut vihollisen etenemistä. Siksi linnoitustoimisto kantoi Hanellin johdolla varsin suurta huolta puolustusaseman edessä olevien vesistöjen jääesteistä, käytännössä railoista.

Railoja käskettiin suunnitella, tehdä ja pitää auki Suomenlahdelta pikkujärvien kautta Kivijärveen ja Saimaalla ainakin Voisalmensaaren kaakkoiskärjestä Mertaniemestä Kuhalan Sarviniemeen ja varmasti aina sinne saakka, jossa vesistöjä puolustuslinjan edessä tai siihen liittyen oli.

Huomionarvoista on, että talvella 1941 välirauhasta huolimatta monin paikoin isoilla vesillä railoja pidettiin tai ainakin yritettiin pitää auki.

Suomenlahdella Salpalinjan jatkeella railo avattiin helmikuussa 1941 Siikasaaren kärjen edustalta kauas vielä Mustamaasta etelään.

Esimerkiksi Saimaalla ongelmana oli jäänmurtajien puuttuessa se, että railoja auki pitävät laivat olivat alttiita vaurioitumaan paksussa jäässä. Pyhäselän-Oriveden vesistöissä railojen aukominen lopetettiin jo joulukuun lopussa 1940 paksun jään ja heikkojen laivojen takia.

Pienillä järvillä ei tietenkään edes ollut laivoja, vaan railojen avaamiseen piti käyttää muita keinoja. Tietysti matalissa alle 1,5 metrin syvyisissä vesissä tai lahden pohjukoissa ei edes kannattunut yrittää railontekoa, kun järvet saattoivat jäätyä pohjaan saakka. Tästä yksi esimerkki on Virolahden ja Miehikkälän rajamailla oleva Säkäjärvi. Tästä johtuen Suomenlahden ja Kivijärven välillä järvien ja lampien länsirannat on varustettu kiviesteillä, ne siis ainakin toimivat panssariesteinä kesät talvet; alle 20 sentin jää oli panssarieste jo sinällään.

Välirauhan aika olikin paljolti railojen tekemisen ja niiden aukipitämisen tutkimista. Jäämiina oli merkittävin tuotekehityksen tulos. Palaan siihen seuraavassa blogissa.

Railojen avaamisessa kokeiltiin monenlaisia sahoja. Paineilmaputkien vetäminen yli kolmen metrin syvyisiin järviin ja paineen poreilulla jään heikentäminen oli yksi varteenotettava keino; pohjan pintaa lämpimämpi vesi sekoittui ja sulatti jäätä. Myös alkutalven ohuen jään päälle sataneen lumipeitteen suojaavaa vaikutusta yritettiin edesauttaa kaisla- ja turvematoilla ajatellun railon kohdalle ja niiden peitteeksi yritettiin luoda kuohkea lumimatto.

Avattujen railojen suojaamiseen jäätymiseltä kehittiin erilaisia kattamismenetelmiä. Parhaaksi tuotteeksi osoittautui bitumilla käsitelty paperi, jota toimitettiin joukoille huikea määrä, 120 tonnia. Sillä olisi katettu 125 kilometriä neljämetristä railoa. Paperin kannatintelineitä varten joukoille lähetettiin 46 tonnia rautalankaa. Ihan pienistä virityksistä ei ole ollut kyse.

Linnoitustoimisto piti railojen tekoa ja niiden menetelmien kehittämistä tärkeänä. Ei ihme, onhan Salpa-asema Pieliseltä etelään varsin vesistörikas. Tätä osaltaan kuvastaa se, että armeijakuntiin määrättiin oikein railoupseerit johtamaan omissa sotatoimiyhtymissään alan töitä.

Talvisen luonnon hyväksikäytöstä linnoittamisessa on esimerkkinä myös lumiaita. Sehän on tuttua vanhemmalle polvelle teiden aukipidon helpottajana aukeilla, kuten pelloilla. Sopivasti sijoitettuna lumiaita "pudottaa" lumen kinokseen aidan taakse haluttuun paikkaan ennen tieuraa. Samalla periaatteella ohjeistettiin lumiaitojen käyttämistä panssarien kulkua vaikeuttamassa niiden ajouria kinostamalla. Myös railojen peitteeksi pyrittiin lumiaitojen avulla lunta ohjaamaan railon päälle kinokseksi.

Lumiaitojen materiaaliksi linnoitustoimisto suositti kuusen taimia tai isompien kuusien latvuksia. Niitä viriteltiin kolmesta piikkilangasta tehdyn piikkilanka-aidan päälle latvakerkkä alaspäin. Lumiaidan toimivuus on tietenkin kiinni talvesta, tuiskuista ja tuulen suunnista.

Lisää jäärailoista Salpalinjan merellisellä jatkeella tässsä Juha Kilpeläisen kuvablogissa:
http://sotahistoriamatkat.fi/jaanmurtaja-tarmo-ja-salpalinja/

Ei kommentteja: