Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Yhdyskuntarakentaminen ja Salpalinja

Tämä alla oleva Jari Hellmanin 30.3.2014 ottama ja Facebookissa Salpavaeltajat-ryhmässä eilen illalla julkaisema ansiokas ja aloitteellinen kuva ja  valtioneuvoston viime viikolla kehysriihessä tekemä päätös valtatie 6:n rakentamisesta uuteen paikkaan Luumäen Jurvalassa antoivat aiheen tähän kirjoitukseen.

 Aloitetaan tuosta kuvasta.

Jos ja kun kuvan kohteena on Lappeenrannassa Saimaan kanavan länsipuolella (Mustola) oleva Ikean työmaa, niin nuo osin nurin työnnetyt estekivet ovat talvisodan aikana työryhmä Stadiuksen tekemää hyökkäysvaunuestettä. Niitä nimenomaan tehtiin pieniä pätkiä todennäköisille hyökkäysurille myös Lappeenrannan ympäristössä.

Yleisten harjoitusten, YH:n, aikana ja vielä talvisodan aikana rakennetut panssariesteet tai niin kuin niitä silloin kutsuttiin, hyökkäysvaunuesteet, olivat selvästi Salpalinjan vastaavia esteitä matalampia, pienemmistä kivistä tehtyjä. Talvisota osoitti, että esimerkiksi Mannerheim-linjan estekivet olivat liian pieniä. Siksi niiden kokoa tuoreeltaan suurennettiin, kun linnoitustyöt tulevassa Salpa-asemassa alkoivat.

Tuon kuvan kiviestepätkä olisi hyvällä tahdolla aivan hyvin voitu säästää ja jättää todennäköiselle näkyvälle paikalle nyky- ja tulevien polvien nähtäville osana suomalaista viime sotien aikaista kulttuuri- ja selviytymisperintöä.

Joku voi sanoa, että eikö noita nyt jo ole tarpeeksi näkyvillä. Ei välttämättä. Ei varsinkaan niillä paikoilla, joissa ne olisi helposti saatavissa ihmisten nähtäville. Eihän suomalaista maanpuolustustahtoa heijastavissa rakenteissa ole mitään hävettävää tai salattavaa, päinvastoin. Nehän nimenomaan osoittavat, että silloin tehtiin oikein, kun kerran vapaa länsimainen markkinatalous voi nyt Suomeen rakentaa ja yrittäjät voivat Suomessa yrittää, monen muun suomalaisen myönteisen asian ohella. Mitä olisikaan tapahtunut, jos Suomi olisi silloin nostanut tassut pystyyn?

Siksi tässä tapauksessa pätkä kiviestettä olisi loistava muistomerkki ja kunnianosoitus niille sukupolville, jotka tuolloin isänmaansa tulevaisuutta ajattelivat. Kivet on syytä palauttaa paikoilleen.

* * *

Valtioneuvoston kehysriihen ”yllättävä” päätös kuutostien kauan kaivatun linjauksen muuttamisesta Luumäen Jurvalan kohdalla turvallisempaan paikkaan jo ensi vuodesta alkaen merkitsee myös Salpalinjan puhkaisemista LPR-Vainikkalan radan varressa, sen pohjoispuolella.

En tiedä kuinka läheltä rataa uusi tielinjaus menee ja kuinka leveältä se uutta maata valtaa, mutta ilman tappioita Salpalinja tuskin selviää. Rautatien ja silloisen Lappeenranta –Kouvola valtatien lähimaastot Askolan tasalla olivat Salpa-aseman yksi tiheimmistä ellei tiheimmin linnoitettu alue. Teräsbetonikorsuja on melkein ”toinen toisessaan kiinni”, paikoin 100-200 metrin päässä toisistaan.

Valtatie E 18 suunnitelmassa Virolahdella on Salpa-asema otettu varsin tyylikkäästi huomioon. Pientä viilaamista on vieläkin kai jäännyt, mutta terveellä järjenkäytöllä niistäkin on selvittävissä. Oheisessa havainnekuvassa on yksi esimerkki linnoituslaitteiden suojelemisesta. Kyseiselle Saarasjärven liittymän alueelle tulee Salpapolun käyttäjille myös pysäköintialue. Hyvä sekin.



Eli jotain tuon tapaista varmaankin myös Luumäellä tehdään. Tai ainakin pitäisi tehdä.

On selvä, että yhteiskunnan etu ja ennen kaikkea liikenneturvallisuus aiheuttaa kulttuurihistoriallisia tappioita Salpalinjan rakenteissa. Ne ovat hyväksyttävissä, kun on käytetty kaikki mahdollinen viisaus vahinkojen minimoimiseksi. Jokainen ymmärtää, että Virolahden tavoin Salpalinja tulisi kuutostien ja rautatien leikkauskohdissa suorastaan nostaa kaikkien siitä ohi liikkuvien ihmeteltäväksi ja ajatusten alttariksi. Se on isänmaallinen teko.

Tässä Lappeenrannan kaupungin vastaus edelläolevaan Mustolan "Ikea" tapaukseen:
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/04/lappeenranta-vastaa-mustolan.html



keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Salpalinja ja Facebook

Salpalinjan sisältöä, rakennetta ja merkitystä on muutaman vuoden ajan käsitelty internetissä maanpuolustuksellisten keskustelupalstojen ohella lähinnä Facebookissa. (Koska Facebook on selvästi tuotemerkki, kirjoitan sen isolla kirjaimella. Voi olla, että jo nyt Facebook koetaan yleisnimenä, jolloin se voidaan kirjoittaa myös facebook, pienellä alkukirjaimella.)

Facebookissa on ainakin kaksi Salpalinjaan keskittyvää ryhmää ikäjärjestyksessä Suomen Salpa ja tämän blogin kirjoittajan perustama Salpavaeltajat. Edellisessä on jäseniä tätä kirjoitettaessa 194 ja jälkimmäisessä 257 jäsentä. Jäsenistä osa on yhteisiä.

Molempia ryhmiä yhdistää runsas valokuvien määrä, voi sanoa, että yhteensä niitä on tuhansia. Suomen Salvassa niitä on selvästi enemmän kuin Salpavaeltajissa. Kuvien tarkkaa määrää osoittavaa lukua en löytänyt.

Huomionarvoista kuvissa on, että niistä suurin osa on yksittäisten ryhmäläisten ottamia aitoja kuvia Salpalinjan kanta- ja kenttälinnoitteista yleiskuvista aina pienimpiin yksityiskohtiin saakka. Ne ovat autenttista ajankuvaa Salpalinjan kunnosta kuvaushetkellä. Niitä on kymmenien tai satojen vuosien päästä alan harrastajien mielenkiintoista verrata sen hetken tilanteeseen. Eri asia on, että löytyykö nyt netissä olevia kuvia sitten enää mistään.

Kuvien jatkokäytön kannalta ongelma on myös se, että niiden arkistointi ainakin Salpavaeltajat ryhmässä on hoitamatta. Enkä ole varmaa löytyykö joka kuvan kohdalta edes mainintaa mistä se on, mitä se esittää ja milloin se on otettu. Tietenkin kuvaajan nimi on tärkeä jo tekijänoikeussyistä. Toki kerran netissä julkaistu kuva on helposti vapaata riistaa, mutta kohteliasta on silti mainita kuvan ottaja.

Mutta jo nyt kuvat ovat loistava tapa dokumentoida Salpalinjan yksityiskohtia. Mieltäni lämmitti yksityiskohtana eilen Harri Ukkosen ehtymättömästä kuva-arkistosta Salpavaeltajat-ryhmään nousseet kuvat Salpalinjan teräsbetonikorsujen ja asutuksen symbioosista, yhteiselosta. Ilman noita kuvia avauskuvaa lukuunottamatta minulle olisi nuokin yksityiskohdat jääneet todennäköisesti näkemättä ja tietämättä. Erinomaista.

Tässä linkki Facebookiin Mika Ahtiaisen hienoon kuvakavalkadiin Salpalinjan korsuista.
https://www.facebook.com/groups/74322056048/photos/

Valokuvien ohella Salpalinjan Facebook-ryhmissä käyty keskustelu on valtaosaltaan Salpalinja-tietoutta erinomaisella tavalla lisäävää. Yksi tietää yhtä, toinen toista ja kenties kolmas kumoaa kaiken tai tuo jotain aivan uutta esiin. Minusta siinäkin mielessä Facebook-ryhmät toimivat Salpalinjaan liittyvän linnoitusperinteen taltioijana, kulttuuritekona. Jälleen kerran tulee mieleen, että miten sitten jälkeenpäin tiedon tarvittaessa löydät. Ihmismuisti, puhun itsestäni, on todella epäluotettava arkistopaikka.

On vaikea tuoda muuta tapaa esiin, jossa toisiaan tuntemattomat ihmiset voivat samalla ”hiekkalaatikolla” tuottaa toisilleen lisätietoa, niin kuin Facebook Salpalinjasta on tehnyt ja tekee.

Facebook on monelle kirosana. Minäkin panin kauan hanttiin, etten lähde nuorison muotihumputuksiin mukaan, kunnes tasan neljä vuotta sitten tajusin kanavan monet mahdollisuudet tiedon levitykseen. Ja huomasin, että vaikka itsekin lähestyin jo kuutta kymppiä, etten ole edes vanhimpia Facebookin opettelijoita. Oikeastaan muuta huomioon otettavaa Facebookissa ei ole kuin, että muistaa kaiken kirjoitetun olevan julkista ja jäävän internetin syövereihin kenties ikuisiksi ajoiksi.

En tiedä yhtään, minkä verran Salpalinja-harrastajia tai siitä ylipäätään kiinnostuneita ihmisiä Suomessa on. Se on varmaa, että heitä on taatusti enemmän kuin puheena olevien ryhmien muutama sata. Kaikkia Salpalinja-ihmisiä ei tietenkään saada Facebook-ryhmiin mukaan, mutta yritän tällä kirjoituksella kannustaa epäröiviä tai Facebook-mahdollisuudesta tietämättömiä tulemaan porukkaan mukaan.


Ja ei pidä pelästyä, jos keskustelu joskus rönsyilee ja ryöpsähtää hieman aiheen ulkopuolella tai sitä löysästi sivuaa. Facebookissa on sama kuin sanomalehdessä: luet vain ne jutut ja katsot ne kuvat, mitkä sinua miellyttävät. Suomen Salpa ja Salpavaeltajat –ryhmissä todennäköisyys osua Salpalinjaan on taatusti suurempi kuin missään muualla somessa, sosiaalisessa mediassa. Tietysti tämä blogi on täysin oma lukunsa.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Eikö muka syytä huoleen?

Venäjä on palaamassa (jos se nyt muuta on ollutkaan) diktatuuriin. Putin pullistelee asevoimillaan ja luottaa lännen hajanaisuuteen, josta vastusta ei tule. Krimiä viedään.

Kenraali Gustav Hägglund käytti juuri aamutelevision keskustelussa sanaa rosvokratia, tosin tarkoittaen Ukrainan hallintoa, jossa politiikkaan on tultu kansaa ryöstämään. Mutta kyllä ilmaisu sopii Venäjän politiikkaankin.

Minä hämmästelen meidän suomalaisten pehmeyttä Ukrainan kriisissä. Vielä vaikka rajoilla kolisee, meitä kehotetaan ottamaan vain rauhallisesti ja katsomaan tilannetta! Onko se rauhallisuutta vai pelkoa? Pelätään, että isonaapuri suuttuu, jos arvostelemme sen vääryksiä.

Suomalaiset suomettuneet poliitikot ovat hiljaa. He vetävät vanhaa tuttua linjaa. Ja mikä on vetäessä, kun me suomalaiset, kansa, olemme hiljaa, emmekä kerro edusmiehillemme, mitä mieltä olemme.

En jaksa uskoa millään, että suurin osa suomalaisia on välinpitämättömiä, mitä itärajamme takana tapahtuu. Suomalaisten poliitikkojen tahto on kansan tahto. Kun olemme hiljaa, poliitikot luulevat, että kansa siunaa heidän hiljaisuutensa ja siivoaa heidän housunsa.

Minun mielestäni varautuminen ei ole uhittelua. Eihän maan puolustaminen voi olla uhka kenellekään. Se on uhka ainoastaan hyökkääjälle. Siksi meidän suomalaisten tulisi ääneen sanoa mitä ajattelemme. Minä uskon, että suurin osa suomalaisista haluaa, että Venäjä pysyköön lestissään, pysyköön rajojensa takana. Se viesti on selkeästi välitettävä valtiojohdollemme.

Jos hiljaisuudella hyväksymme Venäjän mielivaltapolitiikan Krimillä, voimme varautua siihen, että Karjala oli itänaapurillemme vain alkupala. Kohta Ruotsikin huomaa olevansa etulinjassa!

En ole huutamassa rautaa rajalle. Olen rauhanturvaajana nähnyt sodan tuoreet jäljet ja tiedän miltä tuntuu, kun kovilla ammutaan kohti tulitaukorikkomusten keskellä vailla kunnollista suojaa. Sotaa ei voi kukaan toivoa.

Mutta kyllä suomalaisten pitää uskaltaa sanoa, että tämä peli ei vetele. Ja sanojen vakuutena pitää olla puolustus kunnosssa.

Se tarkoittaa nyt aivan samaa kuin talvisodan jälkeen. Silloin maan taloustilanne oli varmasti paljon kurjemmassa kunnossa kuin nyt. Silloin maalla oli varaa satsata puolustukseen. Asiat pantiin tärkeysjärjestykseen. Silloin ei ajateltu ensimmäisenä vain hyvinvointia ja laakereilla lepäämistä. Silloin ajateltiin, että ensin on turvattava maan itsenäisyys ja mahdollisuus rakentaa omanlaisemme hyvinvointi.

Silloin rakennettiin Salpalinja. Sen taakse, siis koti-Suomen puolelle, on vuosikymmenten saatossa luotu huikea hyvinvointi ja elämänlaatu. Suomella on nyt paljon enemmän puolustettavanaan kuin 75 vuotta sitten.

Nyt ei tarvitse rakentaa uutta Salpalinjaa. Riittää, kun panemme puolustuksemme kuntoon, pidämme huolen, että apua saadaan kun sitä tarvitaan. Ja niin kuin Hägglund tänään sanoi, että kun pidämme puolustuksemme kunnossa, naapuri tietää, että turpiin tulee, meillä ei ole mitään hätää.

Ja kun lisäksi kerromme ÄÄNEEN mitä mieltä me suomalaiset olemme maailman, ennen kaikkea Putinin Venäjän menosta, niin meillä on toivoa paremmasta!

torstai 13. maaliskuuta 2014

Pääaseman linjaus rantamaalla otti aikansa

Talvisota päättyi 13.3.1940 Moskovan rauhaan. Rauha merkitsi Suomessa kenttäarmeijan vetäytymistä kauas taakse uuden rajan länsipuolelle. Raja ei tullutkaan siihen, mihin voittaja eteni, vaan kymmeniä kilometrejä siitä länteen; voittaja saneli ehdot!

Rauha merkitsi Suomen armeijalle paljon uutta työtä. Strategisesti tärkein kaakkoisraja tuli kokonaan uuteen paikkaan. Oli aloitettava puolustusjärjestelyt alusta. Oli kaiken lisäksi kiire. Sotilaat ja valtiojohto ymmärsivät, että Stalinin tavoitteet jäivät pahasti kesken. Oli varauduttava hyvinkin nopeaan sodan uudelleen puhkeamiseen. Se tarkoitti uusien puolustusasemien nopeaa suunnittelua ja rakentamista.

Ylipäällikkö Mannerheimin 22.3.1940 antama käsky itärajan linnoittamisesta kulminoitui paikannimiin Klamila-Luumäki. Tämä aiheutti tulevan linnoituksen eteläpäässä muutamien viikkojen viivettä, ennen kuin linnoituksen kulku saatiin vahvistetuksi. Kivijärven ja Säkäjärven välisestä linjauksesta oltiin toteutusportaassakin hyvin yksimielisiä.

Suomenlahden ja Kivijärven välillä puolustukseen ryhmittyneen II armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Harald Öhquist näki heti, että ylipäällikön linjausmiekan osoittama Klamila ei oikein istunut linnoituslinjaukseen. Jo karttatiedustelun perusteella huhtikuun alussa II AK:n komentaja esitti ylimalkaisia vaihtoehtoja rantamaantien suunnassa ensisijaisesti Ala-Pihlajan ja Ravijoen tasoille. Siis 1-2 kylän verran itään.

Hankien alentuessa pari viikkoa myöhemmin Öhquist tutustui maastoon ja hänen käsityksensä vain vahvistuivat. Linnoituksen sijoittaminen Klamilan peltoaukeiden länsi- ja luonteisreunoihin (Häppilä –Kattilainen ?) veisi linjan kauas länteen ja pohjoiseen kaartaessaan kohti Säkäjärveä. Matkakin jatkuisi kilometritolkulla. Ratkaisevaa oli myös se, että ko linjauksen edessä maa oli hyvin alavaa ja sen itäpuolisilta, hyökkääjän puolen kukkuloilta hyvin tähystettävissä.

Öhquist esitti uudelleen, että edellä mainitut kukkulat on viisasta sisällyttää omalle puolelle. Hän täsmensi esitystään ja piti kaikkein parhaana linjausvaihtoehtona rantamaan suunnassa Ala-Pihlajan tasaa. Ravijoenlahdesta alkava vaihtoehto Ravijoen tasalla oli toiseksi paras. Joitakin alavaihtoehtojakin oli, mutta edellä kerrotut Klamilan pellonreunat hän piti edelleen kaikkein huonoimpana. Armeijakunnan komentaja perusteli kantaansa myös olemassa olevan rannikkotykistön, lähinnä Mustamaan Canet-patterin, tulen käytöllä maarintaman puolustuksen tukena.

Maavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Erik Heinrichs päätti Öhquistin kirjelmöinnin seurauksena lähteä itse paikan päälle ratkaisemaan tulevan Salpa-aseman linjausta. Heinrichs, Öhquist ja tämän II AK:n pioneerikomentajan, eversti Bonsdorffin tekemä maastontiedustelu sai maavoimien komentajan ratkaisemaan linnoituksen sijainniksi Ravijoen tasan. Sen keskimmäisen, johon linnoitus sitten rakennettiin.

Näin rakennustyöt pääsivät tältäkin osin käyntiin; aseman tiedustelu tehtiin 18.-21.4.1940. Rakennustyötä olivat aloittamassa ruotsalaiset vapaaehtoiset linnoittajat, jotka oli juuri siirretty paikalle Kymijoki-varresta.


Lopullisesti nykyisen sijainnin hyväksyminen pääasemaksi II AK:n eteläpäässä tapahtui vasta 17.6.1940, kun muun muassa ruotsalaisten voimin tapahtunut rakentaminen oli rakenteellisestikin itseasiallisesti jo pääaseman rakentamista.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Sensaatiouutinen tekee tehtävänsä, hyvä!

Tutkija John Lagerstedt on nyt tärkein liittolaiseni, mitä tulee minun vaatimattomiin ponnisteluihini Salpalinja-tietouden levittämiseksi tähän valtakuntaan. Väitöskirjatutkimukseen liittyvä hieman ”sensaatiopitoinen” väritetty uutinen valtakunnan suurimmassa sanomalehdessä leviää kuin häkä. Salakavalasti se kytkee ihmisten mielenkiintoa ja saa heidät jopa kommentoimaan eri palstoilla, puolesta ja vastaan. Täysi tunnustus myös Helsingin Sanomille, kun aiheesseen tarttui!

Onpa itse tutkijakin tämän päivän keskustelupalstoilla tullut haukutuksi ties miksi. Mitä vielä, mieshän on viisas! Miten muuten salaisesta aiheesta saa tutkittavaa materiaalia ihmisten ilmoille, kuin räväyttämällä kunnon uutisen. Uskon, että Johnilla ei ole nyt pulaa tutkimusaineistosta. Sen kun kasailee lehtien verkkokeskustelut ja facebook-kommentit kokoon ja alkaa työstää väitöskirjaa. Sieltä sitä aikalaisviisautta löytyy.

Tutkija on tehnyt vähintään hatunnoston arvoisen palveluksen Salpalinja-toimijoille.

Salpalinjan suurin ongelma sen hyödyntämiseksi niin museaalisesti kuin matkailullisesti on se, että sitä ei tiedetä suuren yleisön joukossa olevankaan. Miten kiinnostua jostakin, jota ei edes tiedä olevan olemassakaan?

Tätähän minä olen tässä blogissani monet, monet kerrat yrittänyt sanoa. Olen yrittänyt keksiä milloin mitäkin veruketta Salpalinjan esille nostamiseksi.

Entisenä lehtimiehenä suorastaan olen kiukkuinen itselleni, kun en huomannut, en älynnyt Salpalinjan uutista.
Se on se, joka silmieni edessä on ollut vuosikymmeniä: rasvatut saranat ja ruostesuojalla sivellyt ovet! Se on ollut salaista näihin vuosiin rakennelmissa, joita teiden varsilla ja pitkin metsiä lukitsematta on ollut kenen tahansa tutkittavissa!

Nyt oli ilmeisesti sellainen ”momentum” joka tärppäsi. Vilpittömät onnittelut Johnille ja suurkiitokset! Olet todella tehnyt suuren palveluksen meille ”salpavaeltajille”.


Uskon, että tästä on hyötyä ja se näkyy jo viikonlopun retkimessuilla Helsingissä. Kaakko135-osastolla esittellään Salpapolkua ja tietysti Salpalinjaa. Kilpeläisen Juha on ammattiesittelijänä paikalla perjantaina ja sunnuntaina, minä lauantaina. Tervetuloa juttelemaan. Meistä saa keskustelukaverin, jos Salpalinja vähänkään alkoi herättämään intohimoja!

Tässä on sitten jo konkretiaa, miten tutustua sensaatiovaseliineihin: www.salpavaellus.net/

Lisää tietoa korsujen huollosta: http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2012/07/korsujen-huolto-sodan-jalkeen.html

Tämä Kymenlaaksoon paikallistettu juttu syntyi suoraan tuon Hesarin jutun jatkona, Yle Kymenlaakso oli aloitteellinen. Kymenlaakson radio, Yle

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Hägglundin inventointi helmikuussa 1944

Välirauhan aikana tehdyt linnoitustyöt talvisodan jälkeisellä itärajalla keskeytyivät jatkosotaan. Asemasodan aikana linnoitus oli lähes omissa oloissaan. Vain ns. hermotoipilaskomppaniat valvoivat linnoitteita ja tekivät niissä kenties pieniä ylläpitotöitä. Jatkosodan hyökkäysvaiheen menestys vei etulinjan niin kauas, ettei välirauhan aikainen pääpuolustusasema tuntunut ajankohtaiselta. Kauas selustaan jäänyt linnoitus toimi jopa materiaalivarastona, erityisesti piikkilankaa purettiin valmiista rakenteista ja siirrettiin idempiin asemiin.

Vuodesta 1943 lähtien ylipäällikön tarkastustehtävissä työskennellyt kenraaliluutnantti Woldemar Hägglund sai helmikuun puolivälin alla 1944 käskyn selvittää, mitä itärajalle oikein välirauhan aikana tehtiin. Hägglund teki tarkastuksen nopeasti heti menossa olleen helmikuun aikana.

Saatu tehtävä viittaa selvästi, että päämajassakin oli jo silloin haju tai ainakin aavistus siitä mitä tuleman pitää. Toisaalta sodan käänteen arvioitiin tapahtuneen Stalingradin taisteluissa jo vuotta aiemmin, vuosien 1942-43 kahtapuolen. Sitä kaikki ajassa eläneet eivät huomanneet tai halunneet uskoa.

Hägglund toteaa tarkastuskertomuksessaan Suomenlahden ja Lappeenrannan välillä olevan muun muassa 444 betonilaitetta. Niistä 80 kappaletta oli hieman keskeneräisiä, mutta kenttälinnoittein saatavissa taistelukuntoon.

Nyt pitää muistaa, että Salpa-asemaan (nimi Suomen Salpa vasta heinäkuussa 1944) valetut noin 250 pallokorsua eri oikaisu- ja tukilinjoihin tehtiin vasta loppukesästä 1944. Toisaalta uusien järeiden teräsbetonikorsujen rakentamista ei viimeisenä jatkosotakesänä aloitettu, lukuunottamatta kevyen luokan teräsbetonikorsuja. Niitä löytyy ainakin Vaalimaan oikaisusta.

Kenraali Hägglund kehui tarkastuskertomuksessaan teräsbetonilaitteet ”erittäin hyvin rakennetuiksi ja pitempiaikaistakin raskasta kaaritulta kestäviksi.” Suurin heikkous oli taisteluhautojen puute. Niitä tosin oli vähän kestolaitteiden läheisyydessä, paikoin muuallakin, ”mutta suurinpiirtein arvosteltuna ne puuttuvat.”

Lappeenrannan ja Kuhmon väliltä Hägglund löysi vain 26 taistelukelpoista betonilaitetta. Alue oli jäänyt ”kenttävarustustöiden varaan”. Yleisarvosteluna hän totesi em. osuudesta: ”koko tämä linja on varustuksellisesti arvosteltava hyvin heikoksi.”

Koko tarkastusosuudella hän näki pahana lähisyvyyden puuttumisen melkein täydellisesti.

Edellä oleva siis helmikuussa 1944. Sodan tilanne muuttuikin kevätkesästä pelättyyn suuntaan. Päämaja antoi 18.6.1944 käskyn linnoitustyöjoukkojen keskittämisestä välirauhan aikana rakennetun linnoituksen (Salpalinja) taistelukuntoon saattamiseen.

Suunnitelmia vanhan linnoituksen työn jatkamisesta ei ollut. Linnoitustoimisto joutui aloittamaan työt osin samoin kuin talvisodan jälkeen eli tilanteen mukaan toimien. Nyt helpotusta toi sentään se, että puolustuslinnoituksen runko ja rakentamiseen käytettävissä oleva työvoima oli olemassa. Erona oli se, että vihollisen suurhyökkäys kohti länttä ja keskeneräisiä asemia oli Karjalan Kannaksella jo kovassa vauhdissa ja alkaisi muutaman päivän päästä Syvärillä!