Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Majoitustiloja isoja ja pieniä, harvassa ja tiheässä

Salpalinjan ja ylipäätään linnoituksen tärkein tehtävä on antaa suojaa. Sitä tarvitaan taistelussa, sitä tarvitaan vihollisen hyökkäyksen tulivalmistelun aikana. Suoja-arvon ohella merkittävä osa linnoitusta on sen pelotevaikutus, se että sitä ei pystytä murtamaan, se että sen läpäisy-yritys käy liian kalliiksi – jopa supervallallekin.

Viime viikolla olin tilaisuudessa perehtyä useampana päivänä Salpalinjaan erityisesti Rantamaalla, sen eteläisimmässä osassa. Huomioni kiintyi tietysti moneen asiaan, mutta tällä kertaa varsinkin pelkästään majoitukseen tarkoitettujen teräsbetonikorsujen mitoitukseen.

Kun yleensä majoituskorsut Virolahden pohjoisosien, Miehikkälän, Ylämaan ja Luumäen alueella ovat enimmäkseen 30 – 40 miehen suuruisia, ovat ne erityisesti rantamaantien (nykyinen museotie) eteläpuolella enimmäkseen 20 miehelle tarkoitettuja. Ehkä niitä on vastaavasti isompia korsuja tiheämmässä.

Luonnollisin selitys Ravijoen kylän eteläosien korsujen mitoitukseen löytyy samalle alueelle osuvasta luolien keskittymästä. Salpalinjan 25 luolasta puheena olevalla varsin suppealla alueella on 7-8 kappaletta riippuen vähän, mitkä lasketaan luoliksi, mitkä korsuiksi. Joukossa on puhtaita majoitusluolia, mutta myös monitoimiluolia asepesäkkeineen ja tykistön tulenjohtomahdollisuuksineen. Luolat ovat siis ilman muuta osaltaan ja ainakin osaksi keventäneet korsujen majoitustilavaatimuksia.

Salpalinjan luolien mitoitus on vain muutamassa yli sadan miehen. Yleensähän luolat ovat etulinjassa, Suo-Anttilan Lusikkovuoren luola, Salpalinjan suurin, on sekin vain muutaman sadan metrin päässä taisteluasemista. Se ei tietenkään 400 miehen suuruisena voi olla etulinjan miehitysjoukkojen suoja. On helppo tajuta, että siirtyminen etulinjan tuliasemiin tykistövalmistelun loputtua ja jalkaväen jo rynnäköidessä puolustajan asemiin on aivan liian pitkä. Siksi isot luolat eivät olleet suojaratkaisu etulinjan taistelijoille. Heidän suojansa piti olla lähellä omaa taistelupoteroa tai -pesäkettä. Isot luolat olivat majoitustiloina ilman muuta reservin tiloja.

Nyt täytyy tietenkin muistaa, että tulikorsuissa, konekivääri- ja tai pst-tykkikorsuissa, on yleensä aina myös tilat noin 20 miehen majoitukseen. Salpalinjasta löytyy myös muutamia vain kymmenen miehen majoitukseen tarkoitettuja teräsbetonikorsuja. Niille löytyy varmaan perusteensa, mutta sen jokainen tajuaa, että ”nuppia” kohti niiden rakentaminen on ollut kallista.

Toinen huomio majoituskorsuista löytyy nykyisen seiskatien eteläpuolelta. Tähän näkökulman sain Virolahden Bunkkerimuseon pääoppaalta ja Salpalinja-tuntijalta Erkki Rikkolalta.

Todellakin en sitä ollut aiemmin ajatellut. Huossiosuon länsireunalla on enimmillään puolen kilometrin sisällä peräti viisi 30 – 40 miehen majoituskorsua. Keskittymän keskellä on vain yksi asekorsu. On helppo yhtyä Rikkolan Erkin käsitykseen, että suomaasto edessä ohjaa vihollista ratkaisemaan taistelua muualle ja että runsas majoituskapasiteetti ”turvallisessa maastossa” viittaa jonkinlaisen lähi- tai aluereservin sijoittamiseen alueen korsuihin.

Nyt täytyy jälleen muistaa, että valtatie 7 on rakennettu vasta 1960-luvulla. Toki suurin piirtein sen paikalla Pihlajan peltolaaksosta länteen on sotien aikana ollut niin sanottu tykkitie kohti Haminaa. Se taas selittää, miksi puheena olevan Pihlajan peltoaukea on linnoitettu vahvasti, muun muassa kaksinkertaisella panssariesteellä muutaman sadan metrin välein. Alue on nähty tärkeäksi ja siksi sen läheisyyteen mahdollisten läpimurtojen varalta on varattu myös reservijoukoille suojatilaa, josta ne olisi tarpeen tullen heitetty tuleen. Kenties?


Niin kauan kuin arkistot eivät paljasta linnoitussuunnittelijoiden aivoituksia, meillä harrastajilla on lupa yrittää ymmärtää ja pohdiskella tuon ajan sodan kulun mahdollisuuksia ja oivalluksia.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Pienen ihmisen Nato-kannanotto 15 vuotta sitten

Kiirettä pitää monella tavalla, enkä ole ehtinyt päivittämään blogiani. Tuossa yöllä "väkisinmaatessani" ajatus heräsi Suomessa käytävään Nato-keskusteluun; Ukrainan kriisi on antanut sille vauhtia. Moni Naton kannattaja on uskaltaunut tunnustamaan suhteensa. Minä pienenä Miehikkälän ihmisenä liityn samaan sarjaan. Tosin minä tunnustin "rakkauteni" julkisesti jo vuonna 1999 Miehikkälän ja Virolahden kuntien yhteisessä itsenäisyyspäivän juhlassa, jossa olin puhujana. Kun luin tuon henkeni tuotteen uudelleen, en osaisi sitä nyt juurikaan muuttaa, enkä edes yritä sitä lyhentää. Se on aikalaisnäkemys silloin. Harmi, kun liki 15 vuotta sitten tietokoneella kirjoitettua puhetta ei nykyvehkeet pysty avaamaan, kun koneessa ei ole edes paikkaa 3,5 tuuman levykkeelle! Skannattuna kuvina puhe on tässä, kokeillaan onnistuiko. Suosittelen luettavaksi!





torstai 1. toukokuuta 2014

Salpalinjan opasopit jakoon ja käyttöön

Salpapolku-hankkeen Salpalinjan opaskoulutus 2014 sai hyvän vastaanoton. Kuuden illan kurssille oli tulijoita enemmän kuin mahtui. Kurssin 35 osanottajasta tietysti aina muutama oli estynyt osallistumasta kaikkiin luentoihin ja maastokäynteihin. Keskimäärin paikalla oli kolmisenkymmentä henkeä. Se on hyvin. Asia kiinnosti loppuun saakka.

Kurssin yksi idea oli perehdyttää osallistujia Salpalinjaan eri paikoissa. Nyt tulevilla oppailla on käsitys linnoituksesta Virolahdella, Miehikkälässä, Luumäellä, Lappeenrannassa ja Lemillä. He tulivat nähneeksi, kuinka samanlainen tai toisaalta erilainen Salpalinja on. Ratkaisevaa kunkin kohteen rakenteessa on tietenkin sen sijainti ja maasto. Siksi Salpalinjaan pitäisikin tutustua useassa eri paikassa, jos haluaa sen moniulotteellisuudesta enemmän irti.

Puheena oleva opaskoulutus jatkuu vielä syksyllä muutamalla lähinnä oppaiden yrittäjävalmiuksia kohottavalla luentoillalla.

Mutta mikään muutamien tuntien opaskurssi ei tee valmista opasta, ei ainakaan Salpalinjasta. Linnoitukseen liittyvä mielenkiintoinen asiamäärä on valtava. Kurssilla pystyttiin vain raapaisemaan pintaa.

Jos luennoitsijat eivät omaa valmistelemaansa aihetta oikein tahtoneet saada mahtumaan esimerkiksi yhteen tuntiin, niin kuinka opas pystyy tyhjentävästi kertomaan ja esittelemään koko Salpa-aseman samassa ajassa? Olen aistinut jo oppaina toimineidenkin ihmisten pelkäävän, että onkohan minulla tarpeeksi sanottavaa. Yleensä aina on, jos opas on vähänkään aiheeseensa perehtynyt. Tiedon määrä ei ole ongelma, vaan aika sen jakamiseen.

Opastuksen lähtökohtana on tietenkin asiakkaan tai asiakasryhmän käytössä oleva aika Salpalinjaan tutustumiseen. Jos se on vain yksi tunti, niin opastus on tehtävä tunnissa. Silloin on vain kylmästi sanottavaa karsittava. On kerrottava ja näytettävä se, minkä annetussa ajassa hyvin ehtii ja yritettävä luoda ryhmälle tiedonnälkä, joka tuo heidät kohteeseen uudelleen.

Muutaman tunnin patikkaretkellä tiedonvälitykseen on aikaa äkkiä ajatellen jo paljon paljon enemmän. Mutta ei välttämättä, koska kävelyosuuksilla ei juurikaan voi asioita kertoa, ainakaan niin että ryhmän häntäpää sen kuulisi. Eli jälleen aika rajoittaa.

Oppaan on vain vähitellen ja pikkuhiljaa opittava ymmärtämään, miten vähän loppujen lopuksi asioita pystyy ja ehtii kertomaan. Mutta ei ole syytä huoleen. Kohteilla on näkemistä, jota kerronta täydentää. On myös tajuttava että rajansa on kuulijankin vastaanottokyvyllä. Salpalinjassa on niin paljon ”tavaraa”, että se on annosteltava sopiviin palasiin ja tarjoiltava ne sen kokoisina, ettei niihin tukehdu.

Tärkeintä Salpalinja-oppaille on saada harjaantumista ja toistoja opastuksiin. Tietomäärä kyllä aika äkkiä alkaa myös karata muistista, ellei opastustilanteita ole. Ne oppaat jotka aikovat valmiuksiaan kehittää, ymmärtävät sanomattakin, että ainoa tie siihen on opastaminen. On hakeuduttava niihin tilanteisiin tai tapahtumiin, jossa siihen on mahdollisuus, vaikka viedä oma suku tai kaveriporukka Salpalinja-kierrokselle. Vain työ tekee mestarin. Ja sen voin sanoa, tässä hommassa valmiiksi ei tule koskaan, aina on parantamista.

Olen iloinen, että puheena ollut opaskurssi tuo muutaman vapaaehtoisoppaan myös RUK:n upseerioppilaiden opastuksiin Virolahden Harjuun. Kahden ru-kurssin perehdyttäminen esimerkiksi tänä vuonna antaa aktiiviselle oppaalle mahdollisuuden jopa 12 opastuskertaan. Se tuo jo melkoista lisärutiinia opastuksiin, teki niitä sitten tapahtumissa vapaaehtoisoppaana tai kenties omana opasyrittäjänä. Edelleen olen sitä mieltä, että tarjonta luo kysyntää – pikkuhiljaa enemmän ja enemmän.


Salpalinja on hyvässä nosteessa. Jutut mediassa sitä entisestään ruokkivat. Mitään ryntäystä ei tule, mutta kyllä sotahistoria Salpalinjan muodossa täällä itärajalla on tervetullut lisä kaikenlaiseen toimeliaisuuteen. Ei vähiten siksi, että Ukrainan kriisi on ylipäätään lisännyt ihmisten mielenkiintoa ja jopa huoltakin maanpuolustuksellisiin asioihin Suomessa. Salpalinja on esimerkki siitä, miten näitä asioita aikanaan hoidettiin!