Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

tiistai 29. joulukuuta 2015

Oesch ymmärsi kantalinnoitteiden merkityksen

Joulukirjana luin Vesa Määtän kirjoittaman  K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa (Gummerus). Kirjassa tuodaan suomalaisen kenraalin elämänkerraksi esiin tavallista enemmän linnoittamista. Syy siihen selviää luonnollisesti päähenkilöstä. Muun muassa Salpalinjan rakentamisen aikaan kenraaliluutnantti Oech oli II armeijakunnan komentaja, jonka vastuualueena oli Salpalinjan vahvimmaksi rakennettu Suomenlahden ja Kivijärven välinen kannas. Hänen ja hänen esikuntapäällikkönsä, silloinen everstiluutnantti, Valo Nihtilän voidaan sanoa olleen linnoitusmiehiä!

Opiskellessaan Ranskassa sotakorkeakoulussa ja tutustuessaan ensimmäisen maailmansodan taistelupaikkoihin vuonna 1926 Oesch kiinnostui entisestään linnoitteista. Hän oli ihmetellyt matkansa aikana sodan lukuisia, turhalta tuntuneita uhreja ja tuhoa:

”50 000 miestä ilman mitään erikoista tulosta, ranskalaiset menettivät 60 000 miestä, kilometrien laajuudella kranaattikuoppia toisensa vieressä, todellakin erämaita, joissa ei näkynyt kiveä kiven päällä”, hän kirjoittaa näkemästään.

Erityisesti saksalaisten kantalinnoitteet olivat Oeschin mielestä hyvin suunniteltuja ja rakennettuja. Niihin oli käytetty runsaasti teräsbetonia. Hän mainitsee eräänkin divisioonan sidontapaikan, jonka  teräsbetonikatto oli vahvistettu ratakiskoilla ja se oli kaksi metriä paksu!

Vasta itsenäistyneen Suomen puolustusvalmiutta ajateltaessa metsäinen maasto tarjosi itärajalla suojaa muualla mutta ei Karjalan kannaksella.  Lyhyet etäisyydet, tiheä tieverkko ja vähämetsäiset alueet puolsivat ilman muuta  linnoittamista. Oeschin mielestä raskaasti aseistautuneen hyökkäysarmeijan pysäyttämisessä kantalinnoitteilla oli keskeinen merkitys.

”Heikostikin aseistetun puolustusjoukon taistelukapasiteetti moninkertaistuu linnoitteiden myötä”, kirjassa todetaan Oeschin ajatelleen.

Kirjan mukaan lähinnä Oesch ja Airo olivat myötävaikuttamassa 1931 tehtyyn päätökseen, että tuleva pääasema, ”Mannerheim-linja”,  pääosin sijoitettiin 1920-luvun alussa rakennetulle Enckell´n linjalle. Sittemmin talvisodan alla Oesch oli katkera poliitikkojen nuivalle suhtautumiselle linnoittamismäärärahoihin.

Tunnettuahan on, että talvisodassa Mannerheim-linja pidätteli Neuvostoliittoa kahden kuukauden ajan, ennen kuin vihollinen onnistui läpimurrossaan Summassa Lähteen lohkolla.

10.2.1940, viisi päivää ennen linnoituksen murtumista, oli ylipäällikön johdolla hänen lähimmät kenraalinsa ja valtiojohto pohtineet sotatilannetta. Siinä asetettiin tärkeimmäksi päämääräksi tavoitella rauhaa. Puolustusneuvosto päätyi samana päivänä samoihin ajatuksiin. Samassa kokouksessa puolustusneuvosto esitti jo toivomuksia sodan jälkeisen maanpuolustuksen vahvistamisesta:

”Sen puitteissa tulisi ainakin saada aikaiseksi vahvat Maginot-linjaan vertautuvat puolustusasemat”, Vesa Määttä kirjoittaa K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa –kirjassaan.

Tähän saakka olen ollut siinä käsityksessä, että päätös itärajan linnoittamisesta heti kohta talvisodan jälkeen olisi ollut Mannerheimin idea. Edellä kerrottuhan ei sitä kumoa, nyt en varmuudella tiedä, mutta oletan Mannerheimin edelleen johtaneen puolustusneuvostoa! Wikipedian mukaan se kokoontui talvisodan aikana vain tuon yhden kerran.

Mutta on selvää, että Marskin päätöstä ainakin helpotti edellä kerrottu puolustusneuvoston periaatekanta 10.2.1940. Se oli varmasti myös hiljainen siunaus sille, että rauhan tultua määrärahat eivät tulisi olemaan enää linnoittamisen esteenä.

Palaan Oeschin näkemyksiin Salpalinjasta seuraavassa blogikirjoituksessani.

TERHO AHONEN






Ei kommentteja: