Joulukirjana luin Vesa Määtän kirjoittaman K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa (Gummerus).
Kirjassa tuodaan suomalaisen kenraalin elämänkerraksi esiin tavallista enemmän
linnoittamista. Syy siihen selviää luonnollisesti päähenkilöstä. Muun muassa
Salpalinjan rakentamisen aikaan kenraaliluutnantti Oech oli II armeijakunnan
komentaja, jonka vastuualueena oli Salpalinjan vahvimmaksi rakennettu
Suomenlahden ja Kivijärven välinen kannas. Hänen ja hänen esikuntapäällikkönsä,
silloinen everstiluutnantti, Valo Nihtilän voidaan sanoa olleen
linnoitusmiehiä!
Opiskellessaan Ranskassa sotakorkeakoulussa ja tutustuessaan
ensimmäisen maailmansodan taistelupaikkoihin vuonna 1926 Oesch kiinnostui
entisestään linnoitteista. Hän oli ihmetellyt matkansa aikana sodan lukuisia,
turhalta tuntuneita uhreja ja tuhoa:
”50 000 miestä ilman mitään erikoista tulosta, ranskalaiset
menettivät 60 000 miestä, kilometrien laajuudella kranaattikuoppia toisensa
vieressä, todellakin erämaita, joissa ei näkynyt kiveä kiven päällä”, hän
kirjoittaa näkemästään.
Erityisesti saksalaisten kantalinnoitteet olivat Oeschin
mielestä hyvin suunniteltuja ja rakennettuja. Niihin oli käytetty runsaasti
teräsbetonia. Hän mainitsee eräänkin divisioonan sidontapaikan, jonka teräsbetonikatto oli vahvistettu
ratakiskoilla ja se oli kaksi metriä paksu!
Vasta itsenäistyneen Suomen puolustusvalmiutta ajateltaessa
metsäinen maasto tarjosi itärajalla suojaa muualla mutta ei Karjalan
kannaksella. Lyhyet etäisyydet, tiheä
tieverkko ja vähämetsäiset alueet puolsivat ilman muuta linnoittamista. Oeschin mielestä raskaasti
aseistautuneen hyökkäysarmeijan pysäyttämisessä kantalinnoitteilla oli
keskeinen merkitys.
”Heikostikin aseistetun puolustusjoukon taistelukapasiteetti
moninkertaistuu linnoitteiden myötä”, kirjassa todetaan Oeschin ajatelleen.
Kirjan mukaan lähinnä Oesch ja Airo olivat myötävaikuttamassa
1931 tehtyyn päätökseen, että tuleva pääasema, ”Mannerheim-linja”, pääosin sijoitettiin 1920-luvun alussa
rakennetulle Enckell´n linjalle. Sittemmin talvisodan alla Oesch oli katkera
poliitikkojen nuivalle suhtautumiselle linnoittamismäärärahoihin.
Tunnettuahan on, että talvisodassa Mannerheim-linja
pidätteli Neuvostoliittoa kahden kuukauden ajan, ennen kuin vihollinen onnistui
läpimurrossaan Summassa Lähteen lohkolla.
10.2.1940, viisi päivää ennen linnoituksen murtumista, oli
ylipäällikön johdolla hänen lähimmät kenraalinsa ja valtiojohto pohtineet
sotatilannetta. Siinä asetettiin tärkeimmäksi päämääräksi tavoitella rauhaa.
Puolustusneuvosto päätyi samana päivänä samoihin ajatuksiin. Samassa
kokouksessa puolustusneuvosto esitti jo toivomuksia sodan jälkeisen
maanpuolustuksen vahvistamisesta:
”Sen puitteissa tulisi ainakin saada aikaiseksi vahvat
Maginot-linjaan vertautuvat puolustusasemat”, Vesa Määttä kirjoittaa K.L.Oesch,
Ylivoimaa vastassa –kirjassaan.
Tähän saakka olen ollut siinä käsityksessä, että päätös
itärajan linnoittamisesta heti kohta talvisodan jälkeen olisi ollut
Mannerheimin idea. Edellä kerrottuhan ei sitä kumoa, nyt en varmuudella tiedä,
mutta oletan Mannerheimin edelleen johtaneen puolustusneuvostoa! Wikipedian
mukaan se kokoontui talvisodan aikana vain tuon yhden kerran.
Mutta on selvää, että Marskin päätöstä ainakin helpotti
edellä kerrottu puolustusneuvoston periaatekanta 10.2.1940. Se oli varmasti
myös hiljainen siunaus sille, että rauhan tultua määrärahat eivät tulisi
olemaan enää linnoittamisen esteenä.
Palaan Oeschin näkemyksiin Salpalinjasta seuraavassa
blogikirjoituksessani.
TERHO AHONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti