Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Liukumiinoja Salpalinjalla

Tässä ensimmäinen eilen pyytämäni muistelus / kokemus Salpalinjalta. Sen on kirjoittanut Hilkka Suoanttila Luumäeltä: 


Ekku oli tullut Helsingistä meille kesänviettoon. Olimme saaneet kesätyöksemme viedä lehmät hakaan joka aamu ja hakea ne sieltä iltaisin. Olin luvannut Ekulle, että jonakin päivänä käymme haassa olevassa luolassa sisällä. Salaperäinen luola oli louhittu sota-aikana ja sillä kerrottiin olevan pituutta sata metriä. Meitä oli varoitettu menemästä luolaan tai tunneliin, kuten sitä silloin kutsuttiin, koska siellä oli kaivoja, joihin saattoi pimeässä pudota.

Luolan mustat suuaukot kallioseinämässä houkuttelivat ja pelottivat. Jo luolan suulla pimeydestä lehahti vastaan viileä kosteus. Ihmettelimme, että jos luola oli vaarallinen meille lapsille, ettei se ollut vaarallinen lehmille. Nehän saattoivat kävellä luolaan sisään ilman mitään esteitä, sillä ovia ei suuaukoissa ollut. Muutaman kerran olimme käyneet huutelemassa lehmiä luolan suulla, kun ne eivät olleet ilmestyneet portille hakijoitaan odottamaan. Luolaan ne menivät helteellä pakoon paarmoja ja kärpäsiä.

Päätimme, että seuraavana sunnuntaina kävisimme luolassa sisällä. Menimme tavallista aikaisemmin hakemaan lehmiä, jotta ennättäisimme käydä luolassa. Juoksuhautojen reunoilla kasvoi metsämansikoita, joita poimimme. Vanhalla tienpohjalla oli mesimarjoja, jotka eivät vielä olleet ihan kypsiä. Oli kaunis kesäinen iltapäivä, kärpäset pörräsivät, perhoset lepattivat ja kimalaiset surrasivat.

Seurasimme juoksuhautaa ja tulimme metsäisen kallion päälle, jonka uumenissa luola oli. Mäen päällä oli syvä louhos, jonka ympärille oli tehty piikkilanka-aita, etteivät lehmät putoa louhokseen ja sieltä luolaan johtavaan aukkoon. Kurkistelimme louhoksen pohjalla olevaa mustaa aukkoa, jonka suojaksi oli tehty puunrungoista harva ritilä.

Kallion päältä näimme, että lehmät olivat niityllä, missä ne käyskentelivät kaikessa rauhassa. Ne eivät ainakaan nyt olleet luolassa. Laskeuduimme rinnettä alas ja punertava graniittinen kallio kohosi edessämme kohtisuorana. Siinä olivat pelottavat ja samalla kertaa puoleensa vetävät mustat suuaukot.
Epäröimme mennä sisään, mutta olimme varmasti päättäneet käydä luolassa, joten päätöksestä nyt auttanut luistaa. Valitsimme keskimmäisen aukon, jota lehmätkin olivat käyttäneet. Menimme varovasti sisään pimeyteen. Olin ottanut mukaan pienen taskulampun. Mutkalle louhittu sorakäytävä muuttui pian tasaiseksi sementtilattiaksi.

Kostea ja viileä pimeys ympäröi meidät. Yritin näyttää taskulampulla valoa, muuta se loi vain himmeän sumuisen kiilan. Sammutin lampun ja olimme ihan hiljaa. Kuului katosta tipahtelevien vesipisaroiden ääni. Kuljimme haparoiden eteenpäin. Silmät alkoivat vähitellen tottua pimeään. Luolan kattoaukko alkoi erottua himmeän vaaleana läiskänä takanurkassa. Sitä olimme äsken katselleet kallion päällä.
       Tämän pitäisi olla sata metriä pitkä, ehdin sanoa, kun Ekku kirkaisi. Ääni kaikui  kimeänä ympäri luolaa.
       Tallasin johonkin inhottavaan pehmeään, yäk. Näytä valoa!
       Ei se ole kuin lehmän sontaa.
       Onko täällä lehmiäkin?
       Ei nyt, mutta ne käyvät helteellä täällä vilvoittelemassa.
       Näkeeks ne pimeässä?
       Ei kai, en tiedä.
       Miten ne sitte osaa kulkea täällä?
       Niillä on vaisto.
       Voiko tänne eksyä?
       Ei, täältä pääsee ulos kolmesta eri aukosta.
Sitten alkoi hirveä jyminä ja kolina. Ekku tarrasi käsivarteeni ja pelästyin itsekin. Tuntui kuin koko luola olisi tärissyt. Kattoaukosta vieri kiviä. Pienimmät kierivät jonkin matkaa pitkin sementtilattiaa. Kattoaukon suunnasta kuului ääniä. Pojat siellä möykkäsivät. Nekin olivat tulleet katsomaan kylän nähtävyyttä.
-        Tää sortuu, Ekku huusi.
-        Eikä sorru. Siellä on poikia ja ne haluavat pelotella meitä.
-        Ollaan ihan hiljaa. Ne tulee tänne.
Sammutin taskulampun ja menimme seinän viereen. Kohta luolan keskimmäisen suuaukon luota alkoi kuulua ääniä. Askeleet rahisivat sorakäytävällä ja pari himmeää lamppua vilkkui poikien kädessä.
       Mikä paikka tää on? joku kysyi.
       Tästä piti tulla sotasairaala.
       Ei täällä ketään ole, joku kuului sanovan.
       Mihin ne likat sitten menivät?
       Ei ne täällä pimeässä ainakaan uskalla olla.
       Tää on muuten hurja paikka. Tää olis varmaan kestänyt pomminkin. Onks täällä aseita tai miinoja?
       Ei täällä mitään sellaista ole eikä ole ollutkaan.
       On ainakin liukumiinoja. Tallasin yhteen. Näytä valoa. Tennari on ihan paskassa.
       Aholan lehmät käyvät täällä.
       Onks täällä lehmiä?
       Voi olla ja vihainen sonnikin!
       Älä, mennään pois.
       Pelottaaks sua?
       Ei mua pelota, mutta kun täällä ei näe mitään. Lamputkin ovat onnettomia tuikkuja.
       Ne lehmät näyttivät olleen pellolla, ei ne täällä ole.
       Olkaa varovaisia, täällä on kaivoja, joihin voi pudota.
       Hei mennään pois.
       Eiks ne lehmät putoa kaivoon?
       Ei ne mahdu, ne ovat niin isoja.
       Tiedätks sä missä ne kaivot ovat?
       Suurin piirtein. Niissä on sementtireunus, johon kompastuu ennen kuin putoaa.
       Hei tässä on yksi.
       Näytä valoa, onks siellä vettä.
       On siellä, mutta se on likaista.
       Joiks ne sotilaat tota vettä?
       Ei kai. Ei ne ehtinyt täällä asua. Niitten piti lähteä sotimaan.
Pojat tulivat lähemmäksi paikkaa, missä seisoimme pimeyden suojassa. Meitä olisi naurattanut niiden puheet ja yritimme olla tirskumatta. Päätimme yllättää heidät, kun he olivat keskittyneet kaivon tutkimiseen. Huusimme yhteen ääneen niin kovaa kuin jaksoimme. Pojat säntäsivät ulos lähimmästä oviaukosta, ja me juoksimme perästä.
Luolan suulla Lumikki katseli meitä hämmästyneenä. Kirkas päivänvalo häikäisi silmiämme ja meitä nauratti. Toiset lehmät märehtivät kauempana. Lumikki oli minun lehmäni. Ihmeissään se nuuhki meitä. Taputtelin sitä.
       Olitko menossa liukumiinoja tekemään?

       Hhmmmuuu, se ynisi.

HILKKA SUOANTTILA
Luumäki

Ei kommentteja: