Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

maanantai 15. tammikuuta 2018

Salpalinja louhintatekniikan edelläkävijä

Tämä viime syksynä kirjoittamani juttu on julkaistu viime vuoden lopulla kaivosalan ammattilaisten, Vuoriteknikot ry:n vuosijulkaisussa Vuorityö ja -tekniikka 2017 -lehdessä. Sain lehden käsiini tänään. Jutun tein Salpalinjan Oppaiden jäsenenä, kirjoituspalkkio on jutun lopussa oppaiden ilmoituksena. Juttu on tästä näkökulmasta minun kirjoittamistani ensimmäinen. TA
Tässä linkki näköisversioon, jossa myös kuvat ovat nähtävissä.
http://www.salpavaellus.net/wp-content/uploads/2014/03/Vuority%C3%B6-ja-tekniikka-lehti-2017-2.pdf

Salpalinja louhintatekniikan edelläkävijä

Salpalinja on Suomen itärajan linnoitettu puolustusasema. Se on rakennettu vuosina 1940-41 ja 1944. Salpalinjassa ei koskaan taisteltu. Se sijaitsee kokonaan nyky-Suomessa (tietysti Petsamon osaa lukuunottamatta).

Itärajan linnoitus on moniulotteinen puolustusrakennelma. Se sisältää kanta- ja kenttälinnoitteita. Ensin mainituista käytetään myös kestolinnoite-nimitystä. Niiden raaka-aineita ovat teräs, betoni ja, jos raaka-aineeksi voi sanoa, myös kallio. Tyypillisimpiä kestolaitteita ovat teräsbetonikorsut ja kallioon louhitut luolat ja taisteluhaudat. Kenttälinnoitteet ovat maasta, puusta ja kivistä rakennettuja puolustuslaitteita, kuten korsuja, tst- ja yhteyshautoja sekä piikkilankaesteitä.

Itärajan linnoittaminen alkoi noin kuukausi talvisodan päättymisestä. Kaluston ja  materiaalin hankinta välirauhan aikana enimmillään yhtä aikaa 35 000 palkatun miehen työmaalle ei ollut helppo juttu. Valmista yhteiskuntarakennetta ei itärajan metsissä ollut, ei teitä, ei majoitustiloja, ei mitään. Työtä leimasi ilmaan jäänyt sodanuhka, siis kiire, sekä jatkuva taistelu kalusto- ja materiaalipuutteita sekä vaikeita työskentelyoloja vastaan.

Työnjohdon luovuus paikata puutteita, aloitekyky kehittää ja keksiä uutta, uusia työmenetelmiä, kun vanha ei toiminut, oli arvossa arvaamattomassa.

Yhtenä esimerkkinä voi mainita välirauhan aikana Miehikkälässä työryhmä 213:n päällikkönä toimineen insinööri Reino Helannon kehittämä raonammuntaan perustunut menetelmä louhia taistelu- ja yhteyshautoja. Yksi reikärivi kallioon ja kova panostus sai aikaan veemuotoisen, rikkonaisen ja huonon suojan antavan kaivannon, jota piti sitten kiviladoksin tai jopa betonilla paikkailla. Työmenetelmä oli huono. Se vaati miettimistä.

Helanto oivalsi, että ehjään kallioon piti saada tst-haudan leveyden päähän toisistaan keinotekoiset halkeamat. Sen hän kokeilemalla haki poraamalla haudan syvyyteen ja sen leveyden päähän toistaan reikärivit, reiät sopivin välein ja sopivasti panostamalla, ja kas syntyi kaksi yhdensuuntaista keinotekoista halkeamaa!

Sen jälkeen normaalilla poikkiporauksilla ja panostuksilla alkoi louhinta. Tuloksena oli valmista pystysuoraseinämäistä siistiä taisteluhautaa. Yksinkertaista! Menetelmää käytetään, tietysti jatkojalostettuna, yhä rakennuskiviteollisuudessa.

Luolia moneen käyttöön

Salpalinjan perussuoja on teräsbetonikorsu. Niiden rakentaminen oli välttämätöntä, mutta myös kallista. Halvempi vaihtoehto löytyi peruskalliosta. Se on louhia luolia. Salpa-asemassa on yhteensä 25 erikokoista luolaa. Osa niistä jäi kesken, osa valmistui majoitus-, varasto- ja vaikkapa lääkintäkäyttöön.

Kallion, johon luola louhittiin, tuli täyttää muutamia vaatimuksia. Paikan tuli sijaita hyvin lähellä pääasemaa. Louhittavan kallion tuli olla ehjää. Luolan kattoon piti jäädä ehjää kalliota yksi metri plus luolan leveys. Esimerkiksi jos luolatunnelin leveys oli kuusi metriä, päälle tuli jäädä ehjää kiveä seitsemän metrin paksuudelta. Näin saavutettiin suurin piirtein sama lujuus kuin teräsbetonikorsun 2,1 metrin teräsbetonivahvuudella, noin tuhannen kilon lentopommin täysosuman kestävyys.
Luola piti pystyä sijoittamaan kallioon siten, että viemäröinti oli helposti järjestettävissä alamaahan. Siksi luolat sijaitsevat kalliokumpareissa tai –rinteissä, niin että jostakin kulmasta katsottuna luolan lattiataso on aina yleisen maanpinnan tason yläpuolella.

Louhintaosaamista Ruotsista

Salpalinjan luolista suurin osa, kymmenen, sijaitsee Virolahdella. Asialla lienee yhteyttä ruotsalaisiin vapaaehtoisiin linnoittajiin, joilla oli kaivososaamista ja jotka pitäjässä kevätkesällä 1940 työskentelivät.

Louhinnassa käytettiin paineilmaporia. Vaakaporauksin tietyllä reikäkuviolla mentiin eteenpäin poran pituuden verran, ammuttiin, poistettiin louhe, taas porattiin jne. Mitä pitemmälle louhinta eteni, sen työläämpää oli kiviaineksen ulossaanti. Käytössä isoimmissa luolissa oli pikkuratoja, joita pitkin mies- tai hevospelissä sepeliä kiskottiin vaunuissa ulos. Louhittu kallio turposi noin 1,6- kertaiseksi kiinteään kiveen verrattuna. Liekö kerroin yhä sama?

Kun onkalo oli valmis, sinne rakennettiin talo sisään. Lattia valettiin betonista. Talon ihanneratkaisu oli lapetiiliseinä ja betoniholvikatto. Tällainen löytyy valmiina vain Lappeenrannan Rutolasta. Suurin osa luolista jäi keskeneräiseksi. Muutamiin ehdittiin rakentaa tilapäisratkaisuna puutalo sisään, kuten esimerkiksi Virolahden Ravijoella ja Luumäen Suo-Anttilassa.

Talon rakentamisella luolaonkaloon haettiin tietenkin käyttömukavuutta. Lämmönlähteenä isommissa luolissa oli keskuslämmityskattila ja pienemmissä ehkä vain korsuliesi. Savut ja ilmastointiputket johdettiin isoissa luolissa ulos katon läpi louhitun huoltokuilun kautta. Pienissä luolissa huoltokuiluna oli usein sisäänmenoaukko.

Salpa-aseman suurin luola on Luumäellä Lusikkovuoressa. Siinä on kolme sisäänmenoaukkoa ja betonilattiaa on noin 1200 neliömetriä. Se oli tarkoitettu 400 miehen majoitusluolaksi. Kerrotaan, että sodan jälkeen luolasta puretusta puutavarasta on rakennettu kaksi omakotitaloa Luumäen keskustajamaan Taavettiin. Ne ovat pystyssä vieläkin.

Luolien käyttätarkoituksesta on kylillä aikalaisten kertomina monia versioita. Todellisuudessa luolat olivat monikäyttöisiä. Ylempien johtoportaiden käskyllä ne voitiin ottaa majoitus- ja reservin lepotiloiksi, varastoiksi ja joukosidontapaikoiksi sekä vaikkapa komento- ja esikuntapaikoiksi.

Yhtenä käyttömahdollisuutena on paljon puhuttu kenttäsairaaloista, mutta taistelutilanteessa potilaiden kuljetus keskellä pääasemaa oleviin kenttäsairaalaluoliin olisi käytännössä ollut mahdotonta.

Muutamissa luolista oli tehty myös yhdistelmiä majoituksen ja aseistuksen osalta. Esimerkiksi Miehikkälän Härkämäen toisessa luolassa on päällä panssarintorjuntatykkipesäke ja alla luolan perällä kiviesteen suuntaan ampuva konekivääripesäke.

Kustannuksiltaan keskimääräinen noin sadan miehen luola maksoi puoli miljoonaa markkaa. Siis vain puolet teräsbetonikorsun hinnasta!

Lepakot viihtyvät

Salpa-aseman luolien tämän päivän käyttö rajoittuu pääosin lepakoiden talvehtimiseen. Siihen ne ovat sopivan tasalämpöisiä.

Salpalinjan eteläpäässä merkityn Salpapolun varteen osuvissa luolissa liikkuminen tapahtuu omalla vastuulla. Pakkanen ja jäätyvä vesi saattavat irrottaa talven aikana kattorakenteesta vaarallisesti kivenlohkareita. Salpa-asemaa kolutessa hyvä taskulamppu on aina välttämätön varuste.

Salpalinjan luolarakennelmista ehkä huikein on yhdistetty majoitus- ja tulenjohtoluola Virolahdella. Museoviraston inventointiraportissa kyseinen luola kuvataan 80 miehen majoitusluolaksi. Kaksi sisäänkäyntiä sisältävän onkalon kokonaispituus on 32 metriä ja leveys 6,4 metriä. Lattia on valettu ja siinä on sokkelikorotukset reunoilla.

Luolan perältä nousee 15 metriä (luolan lattiasta kallion pintaan) korkea, läpimitaltaan 2-3 metrinen pystykuilu kallion huipulle. Kuilun päällä on tulenjohtopaikka pitkälle tulenjohtoperiskoopille sekä kymmenen tonnia painava tähystyskupu sisäpuolisine sulkurenkaineen.

Luolan kuilussa on kaksi betonista välitasoa ja kolmas välitaso on jo tj-paikan lattia. Kussakin välitasossa on reilu miehen mentävä aukko. Välitasojen ero on 3,5 – 3,9 metrin paikkeilla. Ylimmästä tj-tasosta nousee vielä vajaan kahden metrin korkuinen kuilu mainittuun tähystuskupuun. Luolan kuilun ja tj-paikan päällä on 2,1 metrin paksuinen teräsbetonikatto.

Edellä puhutun luolan päälle ei ole ollut minkäänlaista tietä tai ylipäätään mahdollisuutta päästä sinne kuorma-autolla. Salpalinjan harrastajia ehti vuosia askarruttaa, millä luolan kuilun välitasoihin ja varsinkin paksuun kattoon on betoni ja painava kupu saatu? Ainakin osaratkaisu betonin kuljetuksesta löytyi muutama vuosi sitten ohessa olevasta ja paikallistetusta kansallisarkiston kuvasta.

Salpalinjasta löytyy iso määrä tietoa tämän kirjoittajan blogista Salpalinjan salat, google löytää.

TERHO AHONEN

14 kommenttia:

Juha Kilpeläinen kirjoitti...

Hyvä kirjoitus mutta hiukan ahtaasti louhinnasta kirjoitettu vaikka Terho on näistäkin aiemmin kirjoittanutkin. Salpalinjalle rakennetuista luolista olisi ehkä voinnut mainita että laitteina kyseessä ovat kallioon louhitut tunnelit. Samoin kallioelementtiä ajatelle maininta estekivien louhinnasta, avolouhoskorsut(rahansäästö) sekä se tosiasia että ylivoimaisesti suurin osa kestolaitteista on maaperätutkimuksen mukaan kalliossa. Spekulointi tunnelien käytöstä muussa tarkoituksessa kuin majoituksessa/kk-/tykki-/tj-korsuina on tavallaan turhaa kun käyttötarkoitus alunperin on majoitus. Väliaikaisesti on toki säilytty miinoja ja perunoita ynnä muuta. Virallisissa laiteluetteloissa ei ole Salpalinjan tunnelilaitteille varasto tai jsp roolia varattu, ne laitteethan oli tarkoitus rakentaa aikaisintaan rakennusohjelman toisessa vaiheessa. Jota ei koskaan tullut.

Terho Ahonen Miehikkälä kirjoitti...

Juhalla ihan hyviä huomioita. Kiitos! Kaikkea ei huomaa kirjoitukseen sisällyttää, eikä kaikkia asioita ymmärrä tietää.

Jukka Viitala kirjoitti...

Louhintateknisesti ruotsalaisten suurin saavutus oli Coromant-kovametalliporat, joiden teroitusväli oli ennen näkemätön. Taottu terä ei kestänyt graniitissa kuin muutaman kymmentä senttiä, kovametallisilla porakankien pituus vakiintui nykyiseen 80 cm jaolla oleviin, joissa terä vaidettiin aina milliä pienempään kun edellinen oli porattu "nuppiin". Taotuilla terillä tehtiin siis mahdollisimman harvakseen reikiä ja niitä jopa avarrettiin pesänpoltolla, että saatiin maksimaalinen hyöty irti, kovametalliterillä voitiin lyödä reikää vieriviereen.

Jukka Viitala kirjoitti...

Ruotsalaiset opettivat meille myös Coromant-katkon tunnelilouhinnassa eli yhdensuuntaisavauksen. Sitä ennen tehtiin kiiloja, joilla etenemä oli luokkaa porakanki (80 cm). Coromantin jälkiä näkyy Ravijoella, periaatteena oli se, että kahteen vierekkäin porattuun 57 mm reikään rojautettiin koko tunnelin ala sopivasti hidastetuilla nalleilla. Hidastenallit olivat tuolloin vielä epävarmoja, joten koko sessio posautettiin momenttinalleilla, joita laukaistiin veivattavalla "virranjakajalla". Sähköteknisistä syistä laukaisijan etäisyys paukkuun oli pienehkö ja hermojen kestävyys saneli katkon palonopeuden ekojen reikien hönkiessä verrattain lähellä, veiviä olisi pitänyt kääntää hitaammin homman edetessä, mutta hätähousut vetivät vedon loppuun vauhdilla ja reunareiät jäivät lukkoon.

Jukka Viitala kirjoitti...

Tarkkuuslouhintaa voi soveltaa muussakin kuin tarvekivilouhinnassa. Oman kehun haistessa voin mainita erään Vaalimaan tunnelin otsien (jos nyt niitä jää näkyviin) sekä luiskien olevan, olosuhteet huomioiden, valtakunnan kärkikymmenikössä. Itäpää varsinkin. Täytyi antaa hyvä kuva osaamisestamme, jos vaikka palkanmaksaja ja valuutta vaihtuisi ennen eläkeikää...

Terho Ahonen Miehikkälä kirjoitti...

Kiitos Jukka! Erinomaisia huomioita ja lisäyksiä. Olisinpa ymmärtänyt sinulta kysyä ennen ao. jutun tekoa! Onnittelun Vaalimaan työnäytteestä. Toivottavasti tietyöt rajan toisella puolella alkaisivat nopeasti ja pääsisitte sinne jatkamaan amaan malliin!

Anonyymi kirjoitti...

Otsikko lupasi enemmän kuin jutussa lopulta oli.

Jäi epäselväksi mitä nimenomaan Salpalinjalla louhinnassa oli uutta. Totta kai tekijöille, mutta laajemmin ajateltuna.

Kaikkia kuvattuja menetelmiä käytettiin jo ennen Salpalinjan rakentamista.

Terho Ahonen Miehikkälä kirjoitti...

Anonyymille, kun olet louhinta-alan asiantuntija, niin olisithan voinut kommentoida nimelläsikin! Minä en sitä ole, mutta kirjoitus on tehty niillä tiedoilla, mitä olen viisaammilta kuullut, nähnyt ja lukenut, muun muassa puolustusvoimien louhintaosaajilta. Pahoittelut anonyymille, että kirjoitustaitoni ei riitä selkeämpään ilmaisuun.

Anonyymi kirjoitti...

Valitettavasti en osaa näitä palstan voimisteluliikkeitä. Tuntuvat joko liian moderneilta tai vanhanaikaisilta. Googlessa ei ole tiliä, se on toisessa pankissa, muista ymmärrän vielä vähemmän.

En ole louhintatekniikan ammattilainen, mutta olen nähnyt kuvattuja menettelyä käytetyn Salpalinjan rakentamista aiemminkin.

Ansio Salpalinjalle, mutta turha hypetys pois.

Mainitsit Skinnarilassa, että 95 % Salpalinjan betonista on Luumäen ja Suomenlahden välissä. Vai taisin väärin? Pitäneekö paikkansa.

Terho Ahonen Miehikkälä kirjoitti...

Tarkoitin, olin kai epäselvä sanavalinnoissa, että Suomenlahden ja karkeasti Lappeenrannan välillä on Salpalinjan kestolinnoitteista, lasken siihen myös estekivet, 90-95 prosenttia koko määrästä. Hienoa että olit paikalla!

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos, olen harrastanut tätä jo noin 40 vuotta, lähes kaikilla kantalinnoitteilla olen käynyt Joutsjärveltä Suomenlahden rannalle ja kun mainitsit Ulko-Tammion esityksessäsi niin sielläkin.

Elokuva oli ok, mutta olisin kaivannut strategista näkemystä, ehkä se on itsestään selvä ja myös linnoitteiden sijoittamisen perusteita. Näitä tuli esiin animaatioissa, mutta melko hätäisesti. Ns. Rannikkotykistön käytön periaatteita ei esitelty lainkaan. Ne olivat muuten kyllä esillä. Airon näkemyksiin viitattiin, mutta ei enempää puhuttu. Epäilijöitä oli muitakin.

Mutta mikäs se olisi täydellistä.

Hyvä näinkin.

Terho Ahonen Miehikkälä kirjoitti...

Anonyymille!
Kaikkea ei voi saada eikä kaikkea mahduttaa elokuvaan. Suurin tuska elokuvan teossa oli karsinta. Käyttökelpoista materiaalia oli tuottajan mukaan kymmenkertainen määrä, mitä elokuvaan lopulta mahtui, kun haluttiin kertoa Salpalinjan tarina ensimmäisestä lapionpistosta tähän päivään. Noissa linkeissä olen osittain käsitellyt kaipaamiasi asioita. Vuoden ja kuukauden avulla ne löytyvät jos eivät avuadu linkistä suoraan. Animaatioita tuottajakin olisi halunut enemmän, mutta ne olisivat vaatineet rahalla ostettavaa osaamista, jne.
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/01/salpalinjan-taistelutehtava.html

http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2013/07/salpalinjan-taistelusuunnitelma.html

http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2011/04/tykiston-kaytto-osa-kokonaisuutta.html

Juha Kilpeläinen kirjoitti...

Ottamatta kantaa elokuvan sisältöön ja itse vain hetken asiaa tutkineena, niin Reino Arimon kirja avaa hyvin Salpalinjan suunnitteluakin, niin strategista, taktillista kuin laitteidenkin osalta. Ongelma on ettei kaikki ole kirjassa kovin hyvässä järjestyksessä. Elokuvan kannalta aihe olisi laaja ja tarvitsisi näkemystä ajasta ennen ja jälkeen Salpalinjan, aiheesta pitemmältä ajalta linnoittamista päättäneiden osalta ei ole enää elossa. Nykyisestä aktiivi ja evp. kaartista ei ole juurikaan hyötyä yksittäisiä asiaa harrastavia upseereita lukuun ottamatta. En muista enää miten elokuvassa käytiin läpi mutta linjan kulku Mannerheim/Airo, tarkempi sijoitus armeijakuntien komentajat ja lohkoillaan suojajoukkoprikaatien (aluksi divisioonat) komentajat, laitteet joukko-osastojen komentajat, rakentamisjärjestys armeijakuntien komentajat/linnoitusosasto(-toimisto). Laitteiden numerointi suunnittelun ja jossain lohkon mukaan. Näin 1940-1941. Taisteluasiat selviävät kohtalaisen selkeästi suojajoukkoprikaatien sotatoimikäskyistä. Pitäisin valtava ongelmana Salpalinjasta puhuttaessa nykyistä sekoituista 1940 ja 1944 puolustustaistelujen tarpeisiin. Järvialueen tykistöstä ilmeisesti kaivataan tietoa mutta periaate on sama kuin rannikkotykistöllä, en muista taasenkaan miten asiaa käsittelevä kirja aiheesta sanoo. Arkistosta löytyy kyllä maalialueet yms. Meri ja järvialueen puolustuksessa oli luotettu vesiesteeseen ja talvella railoesteeseen. Tästä railojen aukipitäminen oli iso juttu, Mannerheimille asiaa esitellessä ja hänen ollessaan poislähdössä autonsa luon, kerääntyi paikalla ollut päällystö perinteiseen tapaan Mannerheimin ympärille jolloin hän kysyi "kenet tästä joukosta ammutaan?". Se oli Mannerheimin tapa ilmaista että nyt oli kyse salaisesta asiasta jota ei tullut levittää.

Anonyymi kirjoitti...

On selvää, kun esittää jotain jää paljon tavaraa yli ja jos ei jää on tilanne on huonompi. Jokainen tekee omanlaisensa.

Arimon kirja on monelle varmaan ollut aapinen näihin harrasteisiin. Totta, että on sirpaleinen, mutta hyvä niinkin.

Tykistön erikoisuushan ovat linnoitustykit eli rannikkotykit. Niiden käytön periaatteet opetettiin ainakin 40 vuotta sitten erilaisena kuin kenttätykistön menetelmät. Kenttätykeillähän tuskin olisi kannattanut kantalinnoitteita rakentaa. Linnoitustykistö on Saimaan ja Kivijärven erikoisuus ja sitä sopisi tuoda esiin enemmänkin. Oliko sen käyttöajatus jo vanhentunut, on jo toinen juttu.